No niin...nyt on sitten meikäläisen ensimmäinen MÄAJ-koe takana. Eipä se hääppöisesti mennyt, mutta mamman ja mun ekaksi kerraksi ok ja kokemusta saatiin. Mamma oli tyytyväinen, kun pääsi taas askeleen lähemmän ajokokeiden sääntöjen ymmärrystä. Meikäläinen sain nollan pisteillä 39,83. Lähellä oli, ettei 3. palkintosijaa tullut. Palkintotuomarin pisteiden perustella olisi pisteet olleet yli 40, mutta ajoaika oli kaksi minuuttia liian lyhyt. Tästä syystä leikkuri leikkasi multa pisteitä alas.

Ekassa erässä 6 minuutin haun jälkeen sain peuran ylös ja ajo lähti herättelyn jälkeen liikkeelle. Ajo liikkui tuomarista poispäin ja haukun kuuluvuus alkoi olla heikko. Ryhmä siirtyi autolla lähemmäs. Aikaa kului liian paljon ekassa erässä ryhmän liikkumiseen autolla paikasta toiseen. Tästä syystä tuomari ei kuullut mun kaikkia haukkumisia ja ajoajaksi merkittiin lyhyempi ajoaika, mitä se todellisuudessa oli. Ajoin todellisuudessa peuraa arviolta noin 45 minuuttia ja pöytäkirjaan merkittiin 28 minuuttia. Mua oltiin ottamassa jo kiinni sillä eka erä oli loppumassa, sain kuitenkin vielä ajon aikaiseksi ja mamma se paniikissa yritti huudella mua pois. Enhän mä nyt kesken ajon lähde mihinkään ja hieman joutui mamma tekemään töitä, jotta mut saatiin kiinni. Olin ekan erän jälkeen niin väsynyt, ettei mulla oikein meinannut puhtia riittää toiseen erään. Tokassa erässä kyllä tein hakua ja annoin vähän ääntäkin, mutta kuitenkaan ei saanut ajoa aikaiseksi. Ekan erän lyhyen haun jälkeen, mulla jäi melkein kaikki hakuaika tokaan erään. Kuitenkaan kaikkea hakuaikaa ei edes käytetty, sillä mä vaikutin niin väsyneeltä ja innottomalta. Multa toisin sanoen loppui kunto.

Noh...meikäläinen sai vähän treeniä peuran ajosta, jos ei muuta. Kokeen ajo oli mun kolmas peuranajo ikinä. :) Mamma sai kokemusta kokeesta ja tietää taas enemmän kokeiden etenemisestä ja säännöistä. Palkintotuomarin mukaan multa kyllä riistaviettiä löytyy...eli toivoton tapaus en ole. Treeniä vaan vaadin ja kunnon kohotusta. Josko ensi syksynä lähtisi vielä kokeilemaan. :) Melkein mun tarttis löytää ajoeläimeksi jäniksen, se olisi mulle tutumpi. Niitä tuskin tulee ensimmäisenä Vesilahden kokeissa vastaan.

Nyt mä oon ihan töttöröö...kyllä otti päivä tosi koville.

Mamma sai hetki sitten viestin, jossa ilmoitettiin pääsystäni lauantain ajokokeeseen. Mammaa alkoi jännittämään ihan hirveästi. Mamma, don't worry, kyllä meikäläinen homman hoitaa. Uskoisin, että ajettavaa ainakin löytyy. Jännitys tässä onkin siinä, että kuinka kauan viihdyn ajettavan eläimen perässä haukkuen. Noh...tuo jää nähtäväksi lauantaina. Pitäkää mulle peukut pystyssä!

Jaahas. Nyt joudun kirjoittamaan uudelleen aikaisemmin sivuilla olleita kuulumisiani. Nimittäin Susannalla kävi sivujen päivityksen yhteydessä pieni moka. Hän nimittäin hävitti viimeisimmät kuulumiseni. Tekevälle sattuu.

Olen päässyt viimeisen kuukauden aikana useampaan otteeseen ajamaan niin rusakkoa, kaurista kuin peuraa. Peuranajoa olen päässyt kokeilemaan pariin otteeseen. Ajoni ovat olleet 40 minuutin luokkaa. Viimeisin peuranajoni oli eilen Susannan sukulaismiehen ja Villen seurassa Vesilahden Krääkkiössä. Näin matkalla auton ikkunasta useamman peuran. Miehet eivät kuitenkaan päästäneet mua peurojen luokse. Ville halusi, että joutuisin tekemään hiukan töitä peuran löytämiseksi. Alueella oli sen verran peuroja, ettei irtipääsystäni kulunut kauaakaan, kun löysin peuran ja ajo lähti liikkeelle. Hukkaa ei tullut edes asvalttitien ylityksen yhteydessä. Ville ja Jarno päättivät lähteä hakemaan mua autolla pois, että en ylittäisi enää samaa tietä palatessani omaa jälkeäni takaisin hukan sattuessa. Miehet huutelivat mua kesken jäljeltä, sillä aivan läheltä kuului toisen koiran ajohaukunta. Tuolloin en enää itse ajohaukkunut. Miehet saivatkin mut kiinni ja lähdettiin takaisin kotiin.

Lähdettiin eilen Villen isän luokse maalle ja tänään pääsin miesten kanssa jänismetsälle. Metsästä ei vaan löytynyt mitään ajettavaa, vaikka ahkerasti tein hakua. Edellisiltana oli satanut kerros lunta ja päivällä tuuli jo aikas kovasti. Enteili illan myrskyä. Ihmisetkään eivät nähneet lainkaan eläinten jälkiä. Kai ne olivat jo hakeneet itsellensä hyvän suojapaikan.

Onneksi pari viikkoa sitten löysin rusakon ajettavaksi. Tuolloin ei passimiehiä ollutkaan ja rusakko pääsi karkuun. Jussi painoi suorana viivana poispäin. GPS näytti etäisyydekseni ihmisistä 2,5 kilsaa. Ville päätti lähteä hakemaan mut autolla pois. Villen löytäessä mut olin jo rusakon jäljen kadottanut ja uin soramonttuun muodostuneessa vesilammikossa. Tällä kertaa en hukannut jälkeä heti ensimmäiseen tieosuuteen. Ihmisten mielestäni ajot ovat huomattavasti parantuneet.

Ajojeni perusteella, vaikka ajoajat eivät aivan ihanteellisia olekaan, Susanna päätti ilmoittaa mut ajokokeeseen. Ajokokeeseen pääsy vaan ei ole varmaa, sillä kokeeseen halukkaita on enemmän kuin tarjolla olevia koemaastoja. Täytyy toivoa, että peruuntumisia tulee ja pääsisin kokeeseen. Mitään ykköstulosta ei lähdettäisi hakemaan. Susannalla on tavoitteena, että saisin edes jonkinlaisten tuloksen. Mutta ei auta mennä asioiden edelle, sillä eihän mulla ole vielä paikkaa kokeessa.

Viikko sitten pääsin taas metsään juoksentelemaan vapaasti. Oli viimeinen metsäkanalinnustusviikonloppu. Ville ja Mika kulkivat metsässä aseet kädessä. Susanna ja Merja kulkivat perässä suppilovahveroita etsien. Lauantaina en löytänyt mitään ajettavaa, vaikka siinä pitkin metsää juoksentelinkin. Rusakoita kun niin syvällä metsässä ei ole ja niitä metsäjäniksiä ei tuolla oikein olekaan. Samaan aikaan oli hirviporukka metsässä. Hirvikoiran haukkui. Kuului laukaus ja koiran haukkuminen loppui. Mähän olin ihan innoissani, että missä ammuttiin. Mutta eipä kyseinen laukaus tullut meidän poppoolta. Myöhemmin Ville törmäsi hirviporukkalaisiin. Kertoivat, että olivat ampuneet vasaa ja siitä oli tullut haavakko. Hirvikoira haavakon perässä ja seurasivat tutkasta, missä koira menee. He eivät kuitenkaan olleet varmoja, onko koira haavakon perässä vai kyseisen haavakon emän perässä. Lähdimme pois metsästä ja lähellä autoamme haistoin maassa erittäin mielenkiintoisen hajun. Se oli haavakosta valunutta verta. Miehet ottivat mut aikas nopeasti kiinni, että en lähde omin nokkineni verijäljelle. Ville oli nähnyt samat hirvimiehet uudelleen. He seurasivat verijälkeä ilman koiraa. Veri kun oli helppo ihmissilmälläkin havaita. Susanna harmitteli, ettei Ville ollut tajunnut kysyä tarvitsevatko apua jäljestyksessä. Susanna kun oli kyseisellä hetkellä toisaalla. Autossa olisi ollut pitkä narukin mukana. Olisi ollut niin hyvä paikka päästä jäljestämään oikeaa haavakkoa. Mutta se mahdollisuus jäi sitten siihen. Kyllä Susannaa harmitti kovasti.

Sunnuntaina löysinkin vihdoin ajettavaa, löytyi rusakko. Susanna oli tyytyväinen, että en hukannut rusakkoa heti ensimmäiseen tienylitykseen. Tutkan mukaan ajo oli parhaimmillaan 2,5 kilsan päässä. Ville lähti mua hakemaan pois ajosta, kun tuolloin ei ollut aikaa antaa mun ajaa rauhassa. Lopussa kyllä en antanut enää ääntä rusakolle. Ville löysikin mut lopulta uimasta metsälammikossa...tai mitä suomaata olikaan. Ei ihme, että jussi hukkui semmoiseen maastoon.

Nyt hiukan metsästystahti vähenee. Metsäkanojen metsästys päättyy ja tästä syystä ei Ville enää niin usein metsälle lähde. Tietysti vievät mua jussia ajamaan. Saisi maastossa olla muitakin ajettavia kuin rusakko. Susanna on sukulaispojalta kysynyt, josko päästäisiin hänen seurassaan Vesilahteen peuramaille ja saisin kokeilla peuranajoa. Jarno vaan on nyt kaikki viikonloput hirvijahdissa, joten tiedä koska sitä pääsisi peuraa kokeilemaan. Susanna kun haluaisi viedä mut ajokokeeseen, mutta ei viitsisi viedä ennen kuin on nähnyt, miten peuraa ajan. Katsotaan, kuinka ajokokeen kanssa käy. Meillä olisi tuomarikin jo valmiina.

Vihdoin pääsin ajohommiin tälläkin kaudella. Olin mamman, Ville, Merjan ja Mikan kanssa viettämässä pidennettyä viikonloppua Ylläksellä. Ville ja Mika olivat ostaneet valtion maille metsästysluvat. Ekana päivänä erään suon reunassa haistoin nenääni metsäjäniksen. Aloin etsiä ja tehdä rinkiä, jotta löytäisin itse pitkäkoiven. Ihmisetkin jäivät paikalleen, jotta saisin tehdä hakua rauhassa. Eikä aikaakaan, kun löysin jussin ja haukuin sen liikkeelle. Ennen kuin kerkesi ajo kunnolla alkaakaan, löysin jussin maasta makaamasta. Ville sen oli sen kerennyt jo ampua. Hienon haun kuulemma tein, mutta olisin halunnut ajon jatkuvan pidempään. Sitä se Villekin hieman harmitteli, kun ei ollut antanut jäniksen mennä. Onneksi kyseinen ajo ei jäänyt ainoaksi Ylläksen reissulla. Samana päivänä sain toisenkin metsäjäniksen ylös. Jänis juoksi suoraan mökkialueelle, jonne menin sen sitten hukkaamaan.

Tokana päivänä päätinkin lähteä omille teilleni. Ihmiset ovat mananneet välillä, etten tee hakua riittävän suurella alueella. Nyt sitten laajensin hakualuettani...kuulemma vähän liikaakin. Ihmiset ajattelivat, että lähdin poron perään. Haukkua en kuitenkaan antanut. Parhaimmillaan olin 2,5 kilsan päässä ihmisistä. GPR-tutkasta alkoi akku olla lopussa (Ville oli unohtanut yön aikana sen ladata ja sitäkös mamma kirosi) eikä tutka enää antanut kuin silloin tällöin sijaintiviestejä. Mammalle alkoi tulla pieni paniikki, kun olin ollut poissa kolme tuntia eikä tarkkaa tietoa, missä edes olen. Juoksennellessani metsässä edestakaisin, en oikein ollut varma, että mistä olin tullut. Onneksi alkoi kuulua mamman ja Merjan huutelua ja vislausta. He kun olivat tulleet katsomaan alueelle, josta oli mun viimeinen sijaintiviesti tullut. Lopulta löysin Susannan ja Merjan. Se oli suuri helpotus kaikille.

Kolmantena eli viimeisenä päivänä jouduinkin kulkemaan pääasiassa hihnassa. Ihmiset eivät uskaltaneet päästää mua enää vapaaksi. Kerran päästivät mut irti hihnasta ja saman tien mulle tuli jäniksen hajua nenään. Aloin heti tehdä hakua. Herättelin ajoa pienillä haukahduksilla. Ja siitä se sitten lähti ajo liikkeelle. Vettä satoi kaatamalla, joten haukun kuuleminen oli kuulemma ihmisille hiukan hankalaa, silloin kun ajo meni hivenen kauemmaksi. Kuulleen haukun perusteella ajoin jänistä semmoisen puolisen tuntia. En oikein tajua, missä ja miksi ja miten hukka sattui sellaisessa maastossa, jossa jänistä ajoin. Harvinaista. Ihmiset epäilivät, että jussi olisi tehnyt paluuperän ja siinä kohtaa menin harhaan enää jälkeä uudestaan löytämättä. Tästä ajot toivottavasti vaan paranevat.

Eipä ole ajohommat lähteneet liikkeelle toivotulla tavalla. Ei nimittäin ole löytynyt ajettavaa riistaa. Metsäkauriit ovat alueelta kadonneet jonnekin eikä metsäjäniksiin ole elämäni aikana törmännyt lainkaan. Rusakot pysyttelevät suojassa peltosaarekkeissa, joihin ei pääse...tai lähinnä viitsi mennä...on nimittäin suurin osa pelloista vielä puimatta. Kotimme lähellä metsikössä ja pelloilla rusakoita näyttäisi olevan. Olen nähnyt sekä haistanut, että niitä on runsaasti. Harmiksi vain kyseisellä alueella mun ei anneta ajaa. Eikä siellä ole kukaan muukaan rusakoita metsästämässä, joten saavat kasvaa ja lisääntyä rauhassa. Siksi niitä siellä onkin niin kivasti. Susanna haluaisi viedä mut vielä tämän vuoden puolella ajokokeeseen, mutta sitä kun ei nyt ole päässyt treenaamaan lainkaan. Lisäksi mamma haluaisi, että pääsisin kokeilemaan peuran ajoa ennen kokeita. Harmiksi alueella, jossa mun kanssa metsästetään, ei peuroja ole. Täytyisi päästä jonkun matkaan peuramaastoihin.

Täytyy kyllä myöntää, että mä en nyt ole kovinkaan suurta hakua metsässä tehnytkään ja syynä on metsäkanat. Miehet ovat olleen metsäkanamettällä enkä mä voi kauas lähteä, etten missaa mitään. Oonhan mä koittanut miehille olla avuksikin. Oon kulkenut etumaastossa ajaen metsäpyitä puun oksille. Linnut siinä ovat jääneet meikäläistä ihmettelemään ja miehet ovat saaneet rauhassa tähtäillä. Ja mitä herkkua metsäpyyn liha...voi nam.

Käytiin Susannan kanssa siellä kerhon tapakoulutuksessa. Kiva oli taas nähdä muita. Välillä mua ei oikein hommat kiinnostanut ja välillä kaikki meni oikein hienosti. Susannan mukaan tottelin kaiken kaikkiaan ihan kivasti. Saatiinpahan vähän kerrattua tuttuja juttuja muiden koirien seurassa. Koulutuksessa tuli taas muutamia uusiakin tuttavuuksia. Jään odottelemaan kevään koulutuksia, jos sellainen järjestetään. Ainakin semmoista puhetta olin kuulevinani.

Susanna vei mut syyskuun alussa pitkästä aikaa mätsäriin. Pitihän sitä kotipaikkakunnan mätsäriin mennä, kun sellainen siellä kerrankin on. Minnikin oli mätsärissä Ritvan ja Tapion kanssa. Meinattiin Minnin kanssa joutua pareiksi, mutta onneksi ei niin kuitenkaan lopulta käynyt. Sain kisapariksi karkkarikääpiö Väiskin. Tuomari ei oikein meinannut osata päättää, kumpi saa punaisen ja kumpi sinisen nauhan. Lopulta kuitenkin homma kääntyi mun eduksi. Mä sain punaisen nauhan. Punaisten kehässä olinkin sitten kolmas ja Minni oli neljäs. Tuli iso ruusuke, pokaali ja ruokaa. Mukavaa oli pitkästä aikaa...vaikkakin ei noi mätsärit mulle ole kovinkaan erilaisia kuin viralliset näyttelytkään. Samoja juttuja joudun molemmissa tekemään. :)

Siskoni Mircas Ada, tuttavien kesken Ada vaan, sai maanantaina pentuja, 4 urosta ja 3 narttua. Onnea siskoseni hienosta pentukatraasta! Lisäksi velipoika Mircas Zombi eli Immu sai sertin Köyliön näyttelyssä. Hienoa Immu ja onnea!

Vihdoin mamma kerkiää auttamaan mua ja kirjoittamaan kuulumisia. Mammalla ja Villellä on ollut viime aikoina aikas kiirusta. Elokuun alku meni täysin häävalmisteluissa. Mamma ja Ville astuivat avioon 9.8. Nyt me ollaan ihan oikeasti kunnon perhe. Jee. Heti häiden jälkeen jouduin hoitoon, kun mamma ja Ville lähtivät yllätysreissulle Roomaan. Pääsin taas Jorman kanssa antiikkiliikkeeseen töihin. Jorma laittoi mulle liikkeen ikkunaan kirstun, jonka päällä sain maata ja katsella ikkunasta maailman menoa. Yhtenä hoitopäivänä päätin kiusata Jormaa. Yleensä vaikka liikkeen ovi on auki, en ovesta lähde ulos. Jorma meni erään kerran kantamaan asiakkaan ostamaan tuolia autoon, lähdin Jorman perässä ulos. En sitten totellut Jormaa ulkona yhtään enkä antanut puoleen tuntiin kiinni. Juoksin kerrostalon pihamaalla ja autotiellä siankorva suussa leikkien. Onneksi en jäänyt auton alle moisessa touhussa.

Mamman ja Villen palatessa Rooman reissulta lähdimmekin Villen veljen luokse auttamaan raksahommissa. Tai eihän musta apua siellä ollut. Pääsinpähän katsomaan ja riehumaan rakkaan kaverini Tuiskun kanssa. Raksan pihalla olin narussa kiinni. Löysin ulkoa vanhentuneita leikkeleitä ja juustoa. Hyvin maistui meikäläiselle eikä mennyt edes vatsa sekaisin kyseisistä herkuista. Vihtavuoresta matkamme jatkui Savonlinnaan Saimaan rannalle. Menimme Villen mummoa ja vaaria katsomaan Kokonsaareen. Sain juosta kolme päivää saaressa vapaana. En lähtenyt mökin pihapiiristä mihinkään, vaikka mua ei kokoajan vahdittukaan. Saaressa eräällä asukkaalla on isoja newfoundlandeja ja ne kulkevat saaressa vapaana. Uskaltautuivat moiset karhut mummon ja vaarin pihaan. Mähän ajoin koirat pois. Ja tottelivatkin tällaista matalajalkaa. Olisivat mun kanssa halunnut kovasti leikkiäkin, mutta en oikein leikkiin halunnut lähteä. Pääsin veneilemään ja ongelle mukaan. Ville sai yhdellä kertaa noin 1,5 kiloisen hauen ja mähän olisin ollut hauen niskoissa kiinni, mutta multa kiellettiin se homma. Mä sit vaan keskityin katselemaan ämpärissä uivia ahvenia. :)

Ja kun tulimme Savonlinnasta, pääsin suorilta sorsalle sorsastuksen aloituspäivänä. Sorsia lähti hirveät määrät, mutta noilla miehillä oli huono sihti. Saivat kyseisenä iltana ainoastaan kaksi sorsaa alas. Noh...pääsinpähän noutamisen makuun. Keskiviikosta alkoikin neljän päivän sorsastusputki ja pääsin sorsia noutamaan. Hoidin noutamisen mallikkaasti. Pelastusliivejä pitävät mulla noutohommissa päällä kahdesta syystä...vaikka noutoreissu kestää, ei kaksijalkaisten tarvitse pelätä mun hukkumista ja toiseksi pelastusliivien kahvasta mut on helppo nostaa takaisin veneeseen. Yhdellä kerralla oli mammakin mukana ja tein mamman oikein ylpeäksi yhdellä noudollani. En nähnyt lainkaan, mihin sorsa tippui. Ampuminen tuli niin yllättäen, että en osannut olla valmiina veneen nokalla tarkkailemassa tilannetta. Kuitenkin mut laitettiin veteen. Kyseessä oli erittäin tiheä kaislikko. Aikani kaislikossa haravoin ja mulle yrittivät antaa ohjeita sorsan suunnasta. Antoivat mun rauhassa tehdä hakua. 5-10 minuutin haun jälkeen sorsa lopulta löytyi. Kyllä mua kehuttiin kovasti. Ilman mua olisi kyseinen sorsa jäänyt noutamatta.

Lauantaina ja sunnuntaina, sorsastusreissujen välissä, Susanna vei mua näyttelyihin. Lauantaina kävimme Valkeakoskella kaikkien rotujen näyttelyssä ja sunnuntaina Hämeenlinnan KV-näyttelyssä. Susannalla ei ollut ihan sellaisia odotuksia näyttelyistä, mitä lopulta saavutin. Molempina päivinä sain toivotun vaaleanpunaisen nauhan, voitin luokkani, olin PU2 ja sain vara-sertin. Hämeenlinnasta lisäksi matkaan sain myös CACIBin. Ainoa asia, mitä Susanna tuossa harmitteli oli se, kunpa vara-sertit olisivat olleet sertejä ja niin mulla olisi kaikki kolme kasassa...mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Mukavaksi yllätyksessä törmäsimme Hämeenlinnan näyttelyssä kasvattajaani Mirkaan sekä äitiini Ilaan. Pääsin tutustumaan myös siskoni Adan tyttäreen, Mircas Barbaraan eli tuttavallisemmin Assiin.

Kaikkea touhua on viime aikoina ollut ja touhut jatkuu. Mäykkykerhon tapakoulutuksen alkaa ja Susanna aikoo viedä mut ainakin osiin koulutuskerroista. Sorsatus jatkuu ja kohta pääsee jussin ja kauriin ajoon. Voi hitsiläinen, odotan ajohommiakin ihan innolla.

Heinäkuuta jo mennään eikä vieläkään ole kunnon kesäkelejä. Noh...mukavasti olen päässyt meidän takapihalla oleilemaan ei-niin-lämpimistä keleistä huolimatta. Mulle on laitettu jopa viltti puisen säilytyslaatikon päälle. Mä kun tykkään siinä makoilla.

Susanna kävi tekemässä mulle eilen aamulla verijäljen, joka käytiin eilen illalla sitten ajamassa. Tai noh...ajamassa ja ajamassa...miten sen nyt ottaa. Meni nimittäin meidän jäljestys lähinnä peuran jäljen kuin verijäljen seuraamiseksi. Kyseisellä alueella on todella paljon valkohäntäpeuroja. On nimittäin sitä seutua, minne valkohäntäpeurat tuotiin Amerikan v. 1934. Susanna sanoi nähneensä kaatoa viedessään peuran makoilemassa tien reunalla, lähellä verijälkeä. Villen noustessa autosta peura lähti liikkeelle ja juuri sinne, missä verijälki kulki. Tuolloin Susanna jo tiesi, että mun verijäljen jäljestämisestä ei tule mitään. Suurimman osan jäljestä meninkin nenä pystyssä peuran tuoksua haistellen. Mentiin kuitenkin jälki läpi. Lopussa, kun peuran haju ei tullut enää niin nenään, seurasin hivenen laiskasti kylläkin jälkeä kaadolle. Kotona kyllä veren haju kiinnosti, kun Susanna oli vessassa pesemässä kaadon virkaa toimittanutta verisientä. Susanna sanoi, että seuraavan kerran treenijälki pitää tehdä paikkaan, jossa ei ole niin paljon riistaeläimiä sekoittamassa mun jäljestämistä. Näin näkisi, kuinka mun jäljestys ilman häiriötä mahtaisi onnistua...vai pitääkö luopua koko hommasta.

Mäykkykerhon tapakoulutuksessa on nyt taas käyty. Niihin tuli osallistuttua neljä kertaa. Viimeisillä kerroilla alkoi Susannan mukaan meillä sujua yhteistyö paremmin. Eka kerta oli hivenen sähläämistä. Mun huomio oli enemmänkin muissa koirissa kuin Susanna. Ja miksikö näin. No tottakai...ympärillä koiria, mitä en ollut pitkään aikaan tavannut ja osa oli uusia tuttavuuksia. Toka koulutuskerta oli ns. katastrofi...ainakin Susannan mielestä. Arttu oli mulle aikaisemmin haukkunut ja murissut. Mulla ja Artulla tuli sitten tappelu. Kesken luoksetulon Arttu päätti juosta meikäläisen luo eikä emäntänsä. Susanna mut nosti nopeasti syliin ennen kuin Arttu oli kerennyt meikäläisen luo välttääkseen tappelun. Noh...Susannan laittaessa mua takaisin maahan, lipesi ote hihnasta ja mähän käytin tilanteen hyväkseni. Päätin antaa Artulle takaisin. Mulle ei ärhennellä. Kävin sitten Artun kanssa tappeluun. Tappelu loppui aikas lyhyeen ja huomasinkin jo olevani selälläni asvaltilla. Susanna se mut siihen selätti. Siitähän mä syvästi loukkaannuin. Seuraavassa luoksetuloharjoituksessa päätinkin sitten olla menemättä Susannan luo. Ja kyllä Susannaa suututti tuon treenikerran jälkeen. Onneksi kaksi vikaa kertaa oli paljon parempia...vaikka ei nekään kokonaisuudessaan kuulemma täydellisiä ollut. Seuraamiset meni ok, mutta luoksetulo oli hivenen nihkeää. Vikalla kerralla mua kiinnostikin enemmän Taro kuin Susanna. Taron kanssa olisi ollut kiva painia. Ihana Pötkö-tyttökin oli koulutuksissa mukana. Kiva oli päästä sitäkin näkemään pitkästä aikaa. :)

Palatakseni vielä toissaviikonloppuun. Susanna teki mulle semmoisen 600 metrin verijäljen, jotta meikäläinen pääsee sitä vähän treenaamaan. Ja kuulemma treenaamista kaipaankin. Seurasin verijälkeä ok, mutta välillä lähdin jäljeltä aivan muuhun suuntaan mielenkiintoisempien hajujen perässä. Kulmat hivenen oikaisin. Kuitenkin Susannan ohjauksella päästiin kaadolle saakka. Eihän mua kaatona ollut kaninnahka kiinnostanut pätkääkään...vaikka siis kyseinen nahka kiinnostaa metsän ulkopuolella. Susanna sanoi jättävänsä seuraavalla kerralla verisienen nahan lisäksi. Katotaan nyt, koska Susanna tekee seuraavan kerran jäljen. Josko juhannuksen päästäisiin treenaamaan...jos Susanna juhannuksen vietolta kerkiää veristä sientä metsään vetämään. :)

Tuolloin toissaviikonloppuna pääsin urakalla uimaan. Niin ja veihän Susanna mua viikollakin rantaan. On uiminen vaan niin hauskaa ja kivaa. Varsinkin jos mulle heitetään veteen jotain noudettavaa. Toivottavasti juhannuksena on lämpimät ilmat, jotta pääsisin taas uimaan. Tai noh...kai sinne voi kylmällä ja sateisellakin kelillä mennä. Mua ei sade haittaa tippaakaan.

No niin...pääsinhän mä vihdoin uimaan. Viikonloppuna oli niin lämmin, että Susannan ja Ville päättivät viedä mut eilen uimaan. Tavallinen kävelylenkki olisi ottanut lämmön vuoksi koville. Olin saman tien järvessä, kun Susanna päästi mut vapaaksi. Siinä sitten heittelivät mulle keppiä veteen ja meikäläinen haki. Kerran keppi katosi näkö- ja hajuaistini piiristä ja meikäläinen ui siinä sitten rantaa edestakaisin keppiä löytämättä. Kuitenkaan en halunnut luovuttaa vaan keppi oli löydyttävä. Noi kaksilahkeiset sit huitoivat mulle rannasta ja koittivat ohjata mua kepin luokse. Lopultahan se löytyikin ja uin rantaan keppi suussa. On uiminen vaan niin kivaa puuhaa...ja niin virkistävää.

Mäykkykerho järjestää taas tapakoulutusta ja tänään on eka kerta. Susanna ajatteli, että käyttäisi mua muutaman kerran tapakoulutuksessa...vaikka käyttäydynkin yleensä hienosti. Koulutuksen ajatuksena olisikin, että pääsisin vähän näkemään muita mäykkyjä pitkästä aikaa ja päästään Susannan kanssa vähän kertaamaan noita arkitokojuttuja. Arkitokon treenaaminen kun on viime aikoina jäänyt aikas vähälle...varsinkin tilanteissa joissa muita koiria ympärillä. Toivotaan, että jotain tuttuja tulisi mukaan koulutukseen.

Ei oo vieläkään MEJÄ-harjoitukset alkaneet, vaikka kyllä alkaisi jo olemaan aika. Edistystä sentään, että Susanna tilasi uuden jälkiliinan ja kaadoksi kaninnahan. Verta vielä tarvitsisi löytää, jotta jäljenteko onnistuu. Kaupassa, jossa isäntäväki normaalisti käy, ei verta ollut lainkaan myynnissä. Täytyy toivoa, että sitä löytyy jostain. Olisi jo aika päästä harrastamaan jotain. Tässä on viimeiset viikot mennyt aikas rauhallisesti. Mitään erikoista ei ole tapahtunut. Mäykkykerhon lehdessä oli ilmoitus, jo tutuksi tulleesta, tapakoulutuksesta. Susanna ajatteli, että voisi lähteä mun kanssa sinne taas. Sitä kautta meikäläinen pääsisi näkemään taas vähän muita koiria ja päästäisiin tekemään mamman kanssa vähän yhdessä jotain muutakin kuin lenkkeilyä ja kotona oloa. Uimaankin olisi jo kiva päästä. Mua ei vaan ole vielä kukaan järven rantaan vienyt, kun kuvittelevat että vesi on vielä liian kylmää mulle.

Turengin ryhmänäyttely takana. Eipä se erikoisesti mennyt. Tuli sentään ERI. Mamman mielestä en liikkunut enkä esiintynyt parhaalla mahdollisella tavalla. Mammaa kummastutti myös se, että tuomari ei juoksuttanut koiria oikeastaan lainkaan laatuarvostelussa. Noh...ehkä hyvä niin. Mulla kun oli taas häntä ylhäällä liikkeessä. Se siitä näyttelystä. Tässä onkin reilun kolmen kuukauden näyttelytauko edessä. Mamma ajatteli viedä mut seuraavan kerran näyttelyyn elokuun lopussa, jolloin on Hämeenlinna KV sekä Valkeakoski KR. Katotaan, josko nyt alkaisi MEJÄ-harjoitukset...jos mammasta on nyt mihinkään siinä hommassa. Sillä kun on vähän niinkuin laiskuuskausi menossa. :)

No niin...nyt se kevät on sitten tullut. Tänään oli niin ihanan lämmin ilma, että meinasi ihan tulla kuuma. Ville on ollut koko viikon lomalla. Tarkoittaen sitä että Ville on ollut mun kanssa kotona ja olen päässyt päivisin nauttimaan takapihalla ulkoilmasta ja auringosta. En olisi sisälle halunnut tullakaan. Olisin vaan maannut lämpimässä auringonpaisteessa vaikka koko päivän.

Tänään auringonpaisteesta pääsin nauttimaan Karkussa Karkun MLL:n järjestämässä mätsärissä. Näin kasvattajani Mirkan sekä Ada-siskon. Tapasin myös Desin ja Dellan mamman Tuulikin Gilbertin kanssa. Gilbert oli oikein hieno herra. Paikalla oli eräs dalmisnarttu keneen taisin hieman ihastua. Olisin niin kovin halunnut dalmiksen kanssa leikkiä...pääsinkin hieman kyseisen naisen kanssa leikkimään. Ensisijaisesti mätsäriin mentiin nauttimaan auringosta ja ulkoilmasta sekä tapaamaan Mirkaa ja toissijaisesti sitten käytiin kehässä pyörähtämässä. Olin pienten koirien punaisten kakkonen. Hävisin punaisten kehässä bichon havanaiselle, joka oli lopulta BIS1. Punaisten kehässä mulla alkoi olemaankin jo niin kuuma, että olin hivenen löysä. Olisin mielelläni pistänyt nurmikolla makaamaan seisomisen sijasta.

Palataan vielä hieman edellisviikkoon. Olin tuolloin hoidossa Villen äidillä ja Jormalla Susanna ja Villen ollessa lomailemassa Ylläksellä. Pääsin joka päivä Jorman mukana taas antiikkiliikkeeseen töihin. Tarkkana piti taas olla ruuan suhteen, ettei kukaan asiakas vie. Asiakkaan tullessa liikkeeseen otin ruokakupin suuhuni ja kuljetin sen toiseen huoneeseen sohvan alle pois näkyvistä. Muuten olin tosi nätisti töissä. En haukkunut enkä mitään. Tuhoja päätin tehdä Villen äidin ja Jorman asunnolla, kun päätivät jättää mut kerran yksin ja telkesivät mut kylppäriin. Avasin kylppärissä kaapin oven ja levittelin alimman hyllyn tavarat ympäri kylppäriä. Sai pari papilijottia tuntumaan hampaistani. Mitäs telkesivät mut kylppäriin. ;)

Susanna kävi mäykkykerhon järjestämällä MEJÄ-kurssilla. Vähän Susanna mua uhkaili, että alkaisi mun kanssa MEJÄä harjoittelemaan. Katsotaan, tuleeko siitä mitään.

Tänään olin Susannan kanssa Vesilahden ryhmiksessä. Ja menestys ylitti kaikki odotukset. Susanna ajatteli, että tulee taas EH. Kuitenkin vaaleanpunainen nauha tuli. Ja koska kukaan muu avoimesta luokasta ei saanut ERIä, voitin luokkani. Paras uros -kehässä hävisin arvokkaalle vanhalle herralla. Eli olin PU2. Ja koska paras uros oli jo FIN MVA, serti siirtyi mulle. Oli siinä Susannalla ihmettelemistä. Meinasi jäädä hieno pokaalikin hakematta, kun ei meillä ollut kokemusta moisesta. :)

Näin näyttelyssä kasvattajani Mirkan sekä veljeni Mircas Tabun, tuttavien kesken Topin. Ennen kuin nähtiin Mirka ja Topi, Susanna katseli erästä koiraa tytön kanssa. Se kun näytti vähän meikäläiseltä. Ja kuinka olikaan, Topihan se oli. Susanna on miettinyt, että onko pentueen muutkin urokset samanlaisia rontteja kuin minä. Kyllä se Topikin oli mun kanssa samaa kokoa. Topi oli samanvärinenkin ja pään muodossa oli aikas paljon samaa. Topi ei aikaisemmin näyttelyissä ole ollutkaan. Hienosti esiintyi kehässä. Laatuarvosanaksi sai H:n. Me ei veljesten kesken paljoa haisteltu tai leikitty, me vaan vähän äristiin toisillemme.

Kyllä oli näyttelypaikalla hirveästi taas haisteltavia hajuja. Olin halunnut mennä muista koiria katsomaan ja muutenkin. Väsähdin ihan tuosta haistelemisesta, kotiin päästyä nukuin monta tuntia putkeen.

No niin...nyt se tuli sieltä vihdoin ja viimein...nimittäin vaaleanpunainen nauha Tampereen näyttelyssä Timosen Untolta. Mamma oli oikein tyytyväinen meidän näyttelypäivään. Vaaleanpunaisen nauhan lisäksi olin luokkani kakkonen. Roosa, mamman siskon tyttö sekä kummityttö, oli meidän mukana näyttelyssä. Roosa oli mamman apuna tavaranvahtijana ja meikäläisen vahtijana. Mamma osti näyttelystä trimmauspöydän. Apua...meikäläinen voi joutua koville seuraavassa trimmissä. Ja näyttelyssä näkyi paljon tuttuja mäykkyjä...pääasiassa ihania tyttömäykkyjä...pitkäkarvaisia sellaisia. Kolmen viikon päästä on Vesilahden ryhmis. Sinne sitä taas joutuu menemään. Katsotaan, kuinka siellä mahtaa käydä. Palataanko takaisin EH-putkeen vai kuinka. Mun velipoika Topi, Mircas Tabu, tulee kanssa Vesilahteen. Mukava nähdä velipoika, onkohan yhtään mun näköiseni komea ilmestys. :)

Palatakseni tätä viikkoa hivenen takaisinpäin. Maanantaina mun ihmiskaveri Terhi, entinen naapurimme, kävi meillä kylässä. Tuli lähinnä mun vieraaksi. Sain tuliaisiksi hyviä herkkupaloja, joita mamma käytti mulla näyttelynameina. Voisin syödä niitä vaikka kuinka paljon, mutta ei mun anneta. Terhiltä sain rapsutuksia ja kyllähän se leikkikin mun kanssani kovasti. Toivottavasti Terhi tulee taas uudestaan käymään joku kerta.

Kävin tänään jalostustarkastuksessa. Oli se aikasmoista syynäämistä. Huomautettavaa minussa oli liian suuri koko ja liian ulospäinkierteiset etutassut. Tuomarin edessä mulla kyllä kieltämättä oli normaalia enemmän tassut kierteellä. Vähemmän huomautettavaa löydettiin mun liian pienestä rintakehästä, lyhyistä etujalkojen olkavarsista sekä hivenen liian pyöreistä silmistä. Muuten olinkin sitten aivan rotumääritelmän mukainen. Mut hyväksyttiin jalostukseen, mutta varauksin suuren kokoni vuoksi. Susanna halusi mielenkiinnolla mua tuolla tarkastuksessa käyttää, kun sieltä sai tarkemman arvion kuin näyttelystä. Susannan harmiksi enää ei jaeta laatupisteitä ja sen Susanna juuri olisi halunnut tietää. Tarkemman arvion pääset lukemaan Esittely-sivun kautta.

Jalostustarkastuksen lisäksi jouduin tänään luovuttamaan verta Hannes Lohen geenitutkimusta varten. Ei ollut yhtään kivaa, kun neula pistettiin etutassuun ja siinä sitten oltiin neula jalassa niin kauan, että putkilo saatiin täyteen. Mä kyllä pääsin liikauttamaan jalkaani niin, että neula lähti ennen aikojaan. Kuitenkin putkiloon saatiin riittävästi verta. Ensimmäisen kerran elämässäni mulle laitettiin kuonokoppa. Ei siksi, että olisin ollut vihainen vaan ihan varmuuden vuoksi, jos vaikka olisin päättänyt ärähtää silloin, kun neula jalkaani työnnettiin. Pysyin kuitenkin suhteellisen rauhallisena koko toimituksen ajan.

Palatakseni vielä eiliseen. Pääsin hämärän tullessa vielä rusakon makuun. Ville meni ampumaan eräälle pellolle jussin ilman meikäläisen apua. En nimittäin jostain syystä haistanut rusakkoa peltosaarekkeesta. Villekin oli jo lähdössä pois, kun rusakolta petti pokka ja lähti juoksemaan. Ville laittoi ampumisen jälkeen mut rusakon makuupaikalle. Pääsinkin ajamaan jälkeä hivenen matkaa, kunnes edessäni makasi jussi. Varmuuden vuoksi sitä piti purra persuuksista ja ravistaa kovasti varmistaakseni, että elukka on varmasti kuollut. Sain rusako sydämen. Oli aikas hyvää. Tänään Ville nylki rusakon. Mä sain leikkiä nahkalla. Hetken aikaa revin sekä ravistelin ja heittelin nahkaa. Ihmisten silmien välttäessä kävin piilottamassa nahkan. :)

Tänä aamuna lähdimme käymään taas metsälle. Mika vaan ei kerennyt tulemaan, joten passimiehistä oli sittenkin pulaa. Aluksi yritimme jäljittää tuoreita rusakon jälkiä. Kuitenkin jäljittäminen loppui lyhyeen sillä jussin jäljet katosivat kuin tuhka tuuleen. Edes kaksijalkaiset eivät lumessa nähneet jäljiä. Villen kanssa menin jäälle tutkimaan, mitä sieltä löytyy. Jossain vaiheessa sain vainun nenääni ja se oli sitten taas menoa. Ajoin puolisen tuntia kahta metsäkaurista. Ajo loppui todella harmilliseen hukkaan. Jos olisin hukkakohdasta selvinnyt, tiedän että ajo olisi jatkunut vielä pitkään.

Tällä kertaa suoriuduin hienosti kahdesta pienemmän tien ylityksestä. Aikaisemmin hukka on tullut jo tuollaisella pikkutiellä. Hukka tuli isommalle, kahden auton levyiselle tielle. Kauriit olivat menneet toiselle puolelle tietä ja palanneet hivenen takaisinpäin ja hypänneet pitkälle pellolle. Hain kauriiden jälkiä molemmilta puolilta tietä edestä päin. En tajunnut kaartaa hivenen vasempaan. Jos näin olisi käynyt, olisin löytänyt taas jäljelle.

Ville kävi hivenen myöhemmin katsomassa, mihin hukan tullessa kauriit olivat menneet. Ei kuitenkaan ottanut mua mukaan, sillä olin jo sisällä talossa. Hämärän tullessa Ville kuitenkin vielä käytti mua opetusmielessä hukkapaikalla ja avusti, miten jälki oli jatkunut. Suoriuduin kohdasta hienosti avustuksella ja olisin mielelläni jatkanut ajoa. Villeä alkoi tuolloin harmittamaan suuresti se, että ei aikaisemmin vienyt mua uudelleen jäljelle ja olisin saanut jatkaa ajoa. Nimittäin kauriin pyynti loppuu tämän kuun lopussa ja mä vasta pääsin vauhtiin lumen tultua maahan. Noh...kuukauden verran vielä pääsee jatkamaan rusakon kanssa. Kuitenkin kauriin ajo tuntuisi olevan huomattavasti kiinnostavampaa puuhaa. Helpompi pysyä kyseisten elukoiden perässä. Kauriilla saan huomattavasti pidemmät ajot aikaiseksi kuin rusakon kanssa.

Asiasta toiseen...Susanna meni ilmoittamaan mut mäykkykerhon järjestämään jalostustarkastukseen. Tuskin mua koskaan tullaan jalostukseen käyttämään. Susanna viekin mut sinne ihan mielenkiinnosta. Tarkastuksesta kun saa tarkemman arvion musta kuin mitä näyttelyistä saa.

Näyttelyistä puheenollen. Taitaa olla taas näyttelykausi alkamassa. Susanna ainakin on kovasti tutkinut tämän vuoden näyttelyitä ja ilmoittanutkin mut jo Tampereen KV-näyttelyyn. Myös Vesilahden ryhmänäyttelyyn olisi kuulemma tarkoitus mennä, kun on niin mukavan lähellä. Susanna sanoi, että jos en tänäkään vuonna saa kasaan yhtään vaaleanpunaista nauhaa, niin siihen loppuu meidän näyttelyt.

Pääsin tänään metsälle ja kyllä mua nyt väsyttää. Tein nimittäin rusakon perässä aikasmoisen lenkin. Ja kun lunta oli aikas mukavasti meikäläisen tappijaloille. Lisäksi lumi oli raskasta suojalunta.

Aluksi vaikutti siltä, että metsästä ei löydy mitään. Tuoreita eikä edes vanhoja jälkiä näkynyt lumessa lainkaan. Tuoreet jäljet olisi havainnut helposti, sillä yöllä oli satanut lunta. Lähdimme Susannan ja Villen kanssa kävelemään toisaalle, pois metsästä ja kiertämään peltojen reunoja. Ville sattui näkemään vilauksen pellon reunassa olevassa pusikossa liikkuvasta rusakosta. Mut laitettiin jäljelle ja se olikin sitten menoa. Rusakko meni jäälle ja minä perässä. Susannaa hivenen pelotti, että jos jää ei kestäkään. Rusakko juoksi takaisin maalle ja perässä sitä oli mentävä. Siihen sitten ajohaukkuni loppui eikä Susannalla ja Villellä ollut tietokaan, missä kuljin. Mulla kun ei ollut tutkapantaa. Susanna katsoi tarkkana jäälle, jos palaisin takaisin omaa jälkeä. Siinä sitten meni varmaankin semmoset 45 minuuttia, kunnes palasin takaisin. En kuitenkaan palannut omaa jälkeäni takaisin päin vaan olin tainnut tehdä aikasmoisen lenkin ilmeisesti jussin perässä kulkien. Kuitenkaan taaskaan ei mitään saatu ammuttua, kun ajo meni hivenen liian kauas Villestä.

Takaisin palatessamme näkyi lähellä Villen isän taloa todella paljon vanhoja rusakon jälkiä. Eli kyllä niitä tässä seudulla vaan on. En tiedä, missä oikein piileksevät, kun ei tuoreita jälkiä missään. Huomenna on tarkoitus mennä taas metsälle ja päästään aikaisin aamusta liikenteeseen ja passimiehiä on pari lisää verrattuna tähän päivään...joten josko huomenna saataisiin jotain saalista.

Asiasta toiseen...tänä aamuna tapasin ensimmäistä kertaa nokatusten samassa talossa asuvan dobermanniuroksen. Dobberilla on ikää varmaankin jotain arviolta 9-10 kuukautta. Susannaa hivenen mietitytti, mitä dobberista sanon. En kuitenkaan osoittanut lainkaan matchoilun merkkejä ja siinähän sitten oltiin heti kavereita. Olisi dobberi halunnut mun kanssa kovasti leikkiäkin. Kuitenkaan meidän ei annettu leikkiä. Jos sitten toisen kerran paremmalla ajalla.

Joulunaika on vihdoin ohi ja uusi vuosi, joka toivottavasti tuo tulleessaan mielenkiintoisia ja menestykkäitä hetkiä.

Marras-joulukuun vaihteessa olin kaksiviikkoa hoidossa Susannan ja Villen lomaillessa Thaimaassa. Ensimmäisen viikon olin Villen äidin ja hänen miesystävänsä luona Nokialla. Pääsin Jorman mukana joka päivä töihin antiikkiliikkeeseen. Kivaa oli. Jorma otti aina töihin mukaan mulle ruokakupin, johon sain makkaraa. Asiakkaiden tullessa paikalla vahdin kuppiani urakalla, ettei kukaan vaan päässyt lähelle. Susanna ja Ville ihmettelivät moista vahtimistani, sillä en kotona vahdi ruokaani lainkaan. Tuolloin piti pärjätä omillaan, kun isäntä ja emäntä ei ollut musta pitämässä huolta. En tiedä, sainko juodakseni Nokian saastunutta vettä...tai siis sain juodakseni keitettynä...mutta aiheuttiko se mussa jotain oireita. Nimittäin Susannan vanhempien luona ollessani toisen viikona, mahani oli hivenen löysällä eikä parhaimmatkaan herkut maistuneet. Hivenen taisi olla kipeä olo. Loppuviikosta oli jo paranikin.

Susannan ja Villen palattua lomalta alkoikin joululahjojen osto ja muu sählääminen. En päässyt edes metsällä käymään. Jouluaatoksi lähdimme Villen isän luokse maalle. Kuvittelin pääseväni metsälle. Harmikseni minua ei viety jäniksen jälkiä haistelemaan. On kuulemma metsän eläimilläkin joulurauha. Jouduin kävelylenkinkin maalla tekemään hihnassa. Aikas tylsää. Parasta maalla oli, että pääsin leikkimään Tuiskun kanssa...ja sainhan mä joululahjankin, josta Tuisku oli jo ehtinyt etukäteen repiä paperit lähes kokonaan. Joulupäivä ja tapaninpäivä oltiinkin sitten Lempäälässä kotona ja syömässä käytiin Susannan vanhempien tykönä. Siellä mulla oli rapsuttajia.

Uudenvuodenaatto oli intoa täynnä, kun kuuli pamahduksia. Aatto edeltävänä päivänä metsälenkillä kuulin pamahduksen ja kyllä mulle tuli kiire. Vedin hihnassa älyttömästi, kun piti päästä etsimään saalista. Susannan mukaan ääni kuului uudenvuodenpaukuista, joita pojat etukäteen räjäyttelivät. Mutta aikas jänskää oli.

Ja pääsinhän mä viime viikonloppuna vihdoin jäniksen hajuja metsään haistelemaan Villen ja Villen kaverin, Mikan, kanssa. Kahta eri rusakkoa pääsin ajamaan, mutta yhtään rusakkoa eivät kuitenkaan miehet saaneet ammuttua. Toisen rusakon hukkasin jälleen kerran tielle. Tiet ovat tosi huonoja paikkoja, kun en osaa siitä enää haistaa ja etsiä, mihin suuntaan jussi on matkaansa jatkanut. Toisen rusakon pelastin ampumiselta. :) Oltiin eräällä pellolla ja Mikan jaloista lähti rusakko juoksemaan. Mika oli jo tähtäämässä jussia, kun näin jussin ja lähdin perään. Tietysti menin juuri ampumasektorille niin, että Mika ei saanut jussia ammuttua. Lopulta hukkasin tuonkin rusakon. Hukan tullessa mun haku on kuulemma vielä hivenen huono, en osaa haistella riittävän isolta alueelta. Josko se siitä joskus. Tarttis saada vaan enemmän treeniä.