Tasan kuukausi sitten mulle syntyi pikkusisko, ihmissellainen. Hivenen ihmettelin kuukausi sitten, kun mamma nousi keskellä yötä ylös ja siitä meni 1,5 tuntia, niin Ville lähtee mua pissattamaan. Keskellä yötä kuuluu nukkua. Ja kehtasivat vielä lähteä jonnekin ja jättää mut yksin. Mammaa mä en sit nähnytkään pariin päivään. Pappa kävi mua aina välillä pissattamassa päivällä ja tottakai Ville tuli taas illallaksi kotiin. Kun mamma tuli parin päivän päästä ilokseni takaisin, oli mamman mukana semmoinen pikkuinen ihminen. En mä sitä aluksi oikein tajunnut, mikä se oikein oli. Uteliaana yritin varovasti haistella ja nuolla. Kun pikkusisko alkoi olemaan enemmän lattialla makuulla, aloin ymmärtää mikä se oikein on. Mun pitää siskon vieressä makoilla ja mennä sängyn viereen katsomaan, jos sängystä kuuluu parkaisu. Päivän kohokohta on, kun mamma kaivaa pikkusiskon haalarin laatikosta...se tietää uloslähtöä ja mä pääsen lenkille. On se vaan kiva, kun ei tarvitse olla päivisin yksin...mamma ja pikkuneiti, niinkuin mamma vauvaa kutsuu, ovat meikäläisen seurana.

Metsälläkäynnit ovat olleet totaalisesti poissa pelistä hetken aikaa. Villen mukaan kuitenkin parannusta on tiedossa ja mahdollisesti nyt viikonloppuna lähdetään Orivedelle jussia katsomaan.

Oo...meinasi yksi juttu unohtua. Viime kirjoituksessa manasin, kun ei metsäkanalintuja oikein ole ollut. Vielä viimeisenä metsonkaatopäivänä käytiin Villen kanssa metsässä kävelemässä. Tuttuun tapaan kuljen etumaastossa, josko siellä joku olisi. Noh...kuinkas kävikään, meikäläinen sai upean ukkometson ylös ja Ville sen sai vielä ammuttua alas. Ville on jo pidemmän aikaan ukkometsosta haaveillut ja nyt se unelma sitten toteutui. Metso oli oikein homenokka ja painoakin oli lähes 4,5 kiloa. Kotona metso roikkui meillä ulkovarastossa. Mun piti aina lenkillelähdön yhteydessä päästä tarkistamaan lintu. Ville otti linnun hienon pyrstön talteen ja sen ollessa takapihalla kuivumassa, mun piti sitä päästä katsomaan. Ville vielä kehtasi antaa mamman kaverin koiralle siivet treeniä varten. Mä olisin mielelläni siipien kanssa touhunnut.

Niin...mamman kaveri Anna otti miehensä kanssa pikkumünsteri Rymyn metsäkaveriksi. Anna ja Timo kun kävivät pikkusiskoa katsomassa, toivat he samalla Rymyn tutustumaan meikäläiseen. Oli Rymy aikas vauhdikkaan tuntuinen kaveri. Muakin yritti jo 10 viikkoisena kovastikin alistaa. Mä sen kuitenkin aina painoin maahan. Toivotaan, että pysytään kavereina Rymyn kasvaessakin. :)

Kylläpäs tuo aika vaan vierähtää niin hurjaa kyytiä, että taas on reilu kuukausi sitten viime kerran. Noh...eipä tässä ihan hirveästi kerrottavaa ole. Sorsastustouhuissa olen ollut mukana ja päässyt noutohommiinkin. Aikas huonosti on miehet sorsia saaneet, noutokerrat voi melkeinpä laskea kahden tassun varpaissa. Sorsat on kyllä ollut paljonkin, mutta ovat olleet arkoja. Ovat lähteneet pakoon aivan liian kaukaa eivätkä miehet ole päässeet ampumaetäisyydelle.

Metsäkanalinnustuksen alettua olenkin päässyt metsään useaan otteeseen. Olin miesten kanssa yhden yön laavullakin. Upeeta! Ajettavaa en ole etsinytkään, sillä mielessä ovat olleet ainoastaan metsäkanat. Tai noh...olenhan mä teeriä ja pyitä ylösajanut jokusen kerran haukkuen. Metsäkanalintukanta pitäisi olla hyvä, mutta miehet ovat olleet eri mieltä. Hyvin vähän on teeriä, metsoja ja metsäpyitä näkynyt. Ilma on ollut kylläkin aikas sateista. Olivatko linnut vaan pysytelleet tiukasti puiden runkojen ja oksien suojassa ja tästä johtuen havainnot vähäisiä. Toivotaan, että Villekin vielä kerkiäisi metsäkanan ampua. Alkaa vaan noi metsäreissut alkavan kuukauden aikana vähetä syystä, että meidän perheeseen pitäisi tulla perheenlisäystä...ihmislapsi. Ja sen syntymää odotellaan.

Mamman mahassa olevan asukin synnyttyä Ville lupasi, että pääsen taas paremmin metsälle ja silloin tarkoitus on etsiä rusakoita. Toivotaan, että seudulla oleileva ilves ei olisi tappanut kaikkia, että pääsisin ajohommiin. Mamma ja Ville taas harmitteli tänään, kun käytiin Vesilahdessa laavulla paistamassa makkaraa, miten sitä pääsisi johonkin esim. Vesilahden seudulla sijaitsevaan metsästysseuraan mukaan, jotta pääsisin ajamaan peuraa. Kyllä peuran tuoksu tuli laavureissullakin niin nenään. Voi kun olisin voinut olla vapaana. Orivedellä kun ei peuroja ole ajettavaksi ja ilveksen ilmestyttyä alueelle kauriitkin ovat hävinneet.

Mamma kun on nyt äippälomalla, ei mun tarvitse olla päiviä yksin. On se vaan kiva. Nytkin on niin mahtava aurinkoinen syysilma, että pääsin nauttimaan auringosta takapihalle. Voisin makoilla terassilla vaikka kuinka monta tuntia putkeen, kunhan aurinko paistaa ja lämmittää makuupaikkaa. :)

Pääsin sittenkin VERI-kokeilemaan tänä kesänä, vaikka se ei kuulunut mamman suunnitelmiin. Viime perjantaina 13. päivä mamma sai aamulla Karlalta tekstarin, olisiko kiinnostusta lähteä samaisena päivänä VERI-kokeeseen Teiskoon. Joku oli perunut tulonsa kokeeseen edellisenä iltana ja Karla yritti löytää peruuttaneen tilanne toista koiraa. Hetken mamma mietti lähteäkö vaiko eikö. Koska VERI-koe ei kuulunut tämän kesän suunnitelmiin, ei kokeeseen liittyviä juttuja oltu treenattu lainkaan. Mamma kuitenkin uskautui mukaan. Onhan mulla jonkinlaiset perustaidot koetta silmällä pitäen olemassa...ainakin viime kesänä oli. :) Mamma kun vielä oli kesälomalla ja Villekin kalareissulla Kilpisjärvellä, joten saipahan mammakin jotain tekemistä.

Sitä sitten lähdettiin päivällä ajelemaan kohti Teiskoa. Kiire meinasi tulla, mutta ehdittiin sittenkin ajoissa perille. Kokeessa oli tuttujakin, nimittäin Siiri. Kuitenkin nyt keskityttiin koehommiin ja Siirin kanssa seurustelut saivat jäädä. Kokeeseen osallistui kahdeksan koiraa: 3 x karkkarimäykky, 2 x lyhytkarvainen mäykky, 1 x sileäkarvainen kettuterrieri, 1 x saksanmetsästysterrieri sekä 1 x jackrusselinterrieri. Kokeen aloitus hiukan venähti, sillä ylituomari ei hyväksynyt suunniteltua koerantaa. Ranta oli kuulemma aivan liian matala. Lopulta löysivät ok rannan, olihan sekin hiukan matala ja koirat joutuivat jonkin matkaa kahlaamaan ennen uimaanlähtöä. Kokeilujärjestys arvottiin ja mähän sitten sain numeron 8 eli koettelin viimeisenä jokaisen osion.

Ensimmäisenä oli haku vedestä ilman lintua. Mamma otti varmuuden vuoksi pari kiveä taskuunsa, mutta pyrki siihen, että niitä ei käyttäisi. Kivien käytöstä kun rankaistaan uusien sääntöjen mukaan kovemmalla kädellä. Menin kuitenkin ilman kiviä veteen suorittamaan hakua. Hain kyllä oikealta, vasemmalta ja edestä, mutta ei riittävän pitkän matkan päästä. Mitä sitä nyt turhaa lähtee pidemmälle uimaan, sillä pahemmin ei kaislikkoa rannassa ollut ja tyhmempikin haistaa, että ei siellä järvessä mitään lähettyvillä ole. Muutaman kerran mamma yritti saada mut hakuun kauempaa. En kuitenkaan tiettyä matkaa pidemmälle uinut. Mamma otti mut rantaan ja kiinni. Ei uskonut mun enää menevän kauemmas, vaikka suoritusaikaa olisi vielä ollut jäljellä. Hausta sain kuusi pistettä.

Sitten tulikin noudon vuoro. Ennen omaa suoritusta kuulin pariin otteeseen laukauksen äänet ja nekös sai mut innostumaan. Normaalisti odotan hiljaa, mutta kyllä piti pientä kitinää pitää kokoajan ennen omaa suoritusta. Ja kun oma vuoro tuli, niin kiirehän sinä oli rantaan. Piti päästä katsomaan, mitä siellä ammutaan. Mamma istutti mut rannassa viereensä, käski pysymään paikalla. Mamma otti riskin eikä pitänyt musta lainkaan kiinni. Pysyin paikalla, kun lintu lensi järveen ja laukaisi kuului. Heti kun lupa tuli, lähdin lintua hakemaan. Yksi pieni juttu tuossa luvan saannissa ei mennyt putkeen. Lähdin nimittäin noutamaan lintua tuomarin antaessa luvan enkä silloin kun mamma antoi hakukäskyn. Mä nimittäin olin jo menossa, kun mamman suusta kuului "hae". Noudin linnun nätisti ja toi sen juuri ja juuri rantaan. En vienyt sitä mammalle, vaikka se kuinka aneli. Tässä onkin kuulemma yksi treenaamisen paikka...eli että suostuisin kantamaan lintua myös maalla. Se on tällä hetkellä suurin ongelma tai puutos. Mammalla on vaan vielä hiukan hakusessa, miten parhaiten saisi mut hommaan opetettua. Nimittäin leluja ja muita kyllä kannan maalla ja variskaan ei tuota ongelmia. Tuomari antoi mulle noudosta pisteitä 5. Ei ilmeisesti rokottanut pisteissä siitä, että en lähtenyt noutoon mamman käskystä vaan tuomarin. Säännöt kun sanoo, että noutoon saa lähteä tuomarin luvalla. :) Mulla kun oli sen verran intoa lähteä noutoon, että mulle oli ihan sama kuka käskyn antoi.

Viimeisenä osiona oli jäljestys. Aikaisemmissa kokeissa jäljestys on tapahtunut aina metsässä. Tällä kertaa jälki tehtiin sänkipellolle. Ja tuokos lisäsi mamman jännistystä. Me kun ei olla koskaan jälkeä harjoiteltu pellolla. Ainoa asia mitä mun on pellolla pyydetty tekemään, on etsiä rusakko. Mammalla olikin pieni pelko, että kiinnostaako linnun jälki lainkaan vai lähdenkö etsimään rusakoita. Lähdin kuitenkin hienosti seuraamaan jälkeä. Seurasin sitä lähes perille asti, kunnes pellosta tuli aivan joku muu jälki nenään. Mut pyydettiin takaisin ja mamma osoitti jäljen uudestaan. Sitten se lintu löytyikin. Yksi hukka tuli. Tuomari epäili, että pellolla olisi mennyt aikaisemmin rusakko. Poistuin jäljeltä niin yhtäkkiä ja nenä kuitenkin seurasi maata. Suorituspaikan vieressä oli metsää, joten hyvinkin mahdollista, että rusakko makasi pellon reunassa puiden suojassa. Nimittäin osion suorittamisen jälkeen, kun kävelimme takaisin, olisin mielelläni lähtenyt katsomaan pellon reunat. Hukan vuoksi tästä osiosta tuli 5 pistettä.

Sitten aloimmekin jännityksellä odotella tuloksia. Järjestäjien puolesta tekniikka petti eivätkä he saaneet tuloksia tulostettua. Lupasivat lähettää arvostelukirjat postitse. Pääsimme tästä huolimatta kuulemaan tulokset. Sain 2. palkinnon pistein 16. Ihan ok suoritus siihen nähden, että trenattu ei oltu. Kokeen paras koira oli VERI1 tuloksella ja 27 pisteellä karkkarinarttu Merkaleen's Tiffany eli Fanni aivan mahtavalla suorituksella. Ei voi muuta kuin ihailla. Siinä onkin meille tavoitetta, jos mamma joskus jaksaisi/keksisi oikeat keinot saada mun virheet/ongelmat/puutteet pois. Kokeessa vierähti 7 tuntia ja olikin jo ilta kun mamman kanssa päästiin kotiin. Kyllä mua väsytti päivän päätteeksi.

Kokeessa sain vähän esimakua perjantaina alkavaan sorsastukseen. Voi sitä riemua, kun miehet ottaa aseet veneeseen, mä pääsen kyytiin ja lähdetään kohti sorsapaikkaa. Kyllä sitä taas odotettukin.

Kylläpäs se kesä on mennyt siivillä, vaikka mitään erikoista ei ole tapahtunut. Lämpöä on piisannut, joten aikas laiskotellessa meni koko heinäkuu. Ei sitä mamma viitsinyt mua edes kunnon lenkeille viedä, kun pissatuslenkeilläkin tuli jo niin kuuma. Kidutustahan kunnon lenkit olisivat olleet. Se hyvä puoli kuumista keleistä on ollut että on päässyt urakalla uimaan. Uiminen on tosi mukavaa puuhaa. Onneksi sorsastuskausi alkaa ihan justiinsa, niin sitä pääsee vihdoin tosi toimiin.

Kuumien kesäpäivien iloksi Ville meni hankkimaan meille moottoriveneen. Sillä ollaan käyty ajelemassa ja mikäs mukavampaa kuin olla veneen nokalla ja antaa tuoksujen tulla nenään. Nopeasti opin, mistä oli kyse, kun lähdetään "veneilemään". Nyt tiedän heti, mistä on kyse, kun kyseisen sanan kuulen. Ja enhän mä tietenkään venelaiturissa veneestä erehdy, aina ekana laiturilla ja hyppäämässä, tottakai, oikeaan veneeseen. :) Pidemmät meikäläisen venereissut ovat olleet Hattulan Lepaalla ja Sääksmäen Visavuoressa. Kaikille reissuille en ole päässyt edes mukaan kuten Viikinsaari ja Alaranta.

Tuli sitä vierailtua Saimaalla Villen mummon ja vaarin mökillä. Saaressa tuli vietettyä mukavat vajaat viisi päivää. Sain kuljeskella vapaana, olla mukana kalassa ja kaivaa myyränkoloja. Kalassaolot oli kovaa puuhaa. Kokoajan piti seurata, mistä se seuraava kala mahtaa tulla. Aluksi seurasin Villen virvelöintiä. Aina vaan nousi vanha tuttu kuva. Sitten alkoi mamma saada pilkillä ahvenia ylös. Tottakai siirryin mamman viereen seuraamaan, nouseeko kaloja lisää. Tulihan niitä kivankokoisia ahvenia parin päivän kalastuksella neljän ihmisen aterian verran. Yhdellä kertaa pääsin Ville huomaamatta varastamaan yhden ahvenen rannassa kalaämpäristä. Olin ihmisten onneksi osannut valita pienimmästä päästä olevan ahvenen. En mä muuten olisi edes jäänyt varkaudesta kiinni, mutta meikäläinen meni paljastamaan koko homman. Seuraavana päivänä kävin hakemassa kalan piilosta ja vein laiturille mukanani. Mamma alkoi ihmetellä, mitä ihmettä purskelen. Siihen loppui mun iloni. Eräänä iltana tuli yllättäen kamala myrsky. Vettä satoi, tuuli ja puita kaatui niin, että mummolla ja vaarilla oli mökillä myrskyn jälkeen lähes viikon sähköt poikki. Meinasi mammalla tulla paniikki myrskyn alussa meikäläisen takia. Mut saatiin sisälle. Ville availi mökin ovea ja katseli oven raosta tilannetta. Yhtäkkiä mua ei enää ollutkaan sisällä. Mamma jo pelästyi, että olin lähtenyt seikkailemaan myrskyyn. Mammalle ei selvinnyt, missä olin ollut. Mutta kutsusta pujahdin takaisin sisälle. En ollut lainkaan märkä, joten mahdollisesti olin ollut terassin pöydän alla. Sähköt kun olivat poikki ja ulkona jo pimeää, näkyvyys terassillakin oli täysi nolla. Lopulta onneksi kaikki hyvin myrskyn jäljiltä. Mökin vierestä katkesi lähin mänty. Ei onneksi mökin päälle vaan mökistä pois päin.

Tänään tuli käytyä mamman kanssa Kiikoisten ryhmänäyttelyssä. Näyttelypäivälle luvattiin lämmintä keliä ja sen sai mamma jo todeta yhdeksältä aamulla pakatessaan kamoja autoon. Ilma oli niin hiostava, että paita ja kasvot märkänä lähdettiin matkaan. Eikä lämpö ja hiostava keli päivän aikana mihinkään hävinneet. Vettä kului päivän aikana. Onneksi mammalla oli mulle iso sateenvarjoa varjona ja märkä, kylmä pyyhe selän päälle laitettavaksi. Kiikoisiin oli ilmoitettu mukava määrä karkkareita...35 kpl. Mukana oli myös viisi Mircas-kennelin koiraa: minä, kaksi veljeäni; Mircas Tabu eli Topi ja Mircas Zombi eli Immu, sekä Elmeri ja Edna. Bono, Topi ja Immu saivat kaikki ERIn ja Elmeri ja Edna hienosti EH:t. Nuoremmat tarvitsevat vielä hiukan aikaa kehittyä. Bono oli paras uros ja VSP. Kehä oli nurmella eikä meikäläisen liikkeet olleet parhaasta päästä. Laukka nousi todella helposti. ROPin hävisinkin juurikin liikkeiden takia. Tuomarin mukaan nartulla oli paremmat liikkeet...se kulkikin nätisti nurmella ravaten. Mammakin luuli, että kehä on hiekalla eikä päästy nurmella ravaamista oikein harjoittelemaan. Mutta erittäin tyytyväisiä ollaan meikäläisen VSP:hen. :) Lisäksi kennel Mircas osallistui kasvattajaluokkaan. Kennel sai KP:n ollen ROP-kasvattaja. Kuumassa kelissä saimme vielä odotella BIS-kasvattajakehää. Siinä Mircas-kennel sijoittui hienosti BIS-4:ksi. Ryhmä-/BIS-kehien aikana alkoi pahaenteisesti jyristä. Me päästiin ukkosen ja sateen tieltä pois...en tiedä, pääsivätkö kaikki. Sadekuuro tuli kyllä päivälläkin, mutta ei se menoa haitannut. Hiukan viilensi ilmaa...väliaikaisesti. Olihan meillä mamman kanssa kunnon sateenvarjo, joten ei päästy sateen yllättäessä kastumaan. Sadekuuro tuli onneksi juuri karkkarikehän loppumisen jälkeen. Seuraavasta näyttelystä ei ole tietokaan. Jonnekin ensi vuoden puolelle se menee. Mammalla kun tulee olemaan syksyllä ja talvella muuta puuhaa. ;)

Metsästyskautta kovasti odottelen. Tällä viikolla pääsinkin jo kovasti sorsan tuoksun makuun. Uidessa tuli niin sorsan tuoksut nenään, että meinasi jäädä noudettava esine hakematta ja lähdin uimaan sorsien perään. Kyllä tuli vielä tiukkaa kieltoa kehiin. Mutta josko kohta pääsisin tositoimiin tauon jälkeen... :)

Kesäkuun puoltaväliä jo mennään. Eipä ole muutamaan viikkoon kesäkelejä näkynyt. Toissaviikon lauantaina ja viime lauantaina pyörähdin mamman kanssa näyttelyssä. Näyttelyyn ilmoittaessa mamma ajatteli, että kivat kesänäyttelyt tulossa. Molemmissa näyttelyissä oli kesäkeli kaukana.

Toissaviikon lauantaina suunnattiin Jämsän kaikkien rotujen näyttelyyn. Kirsi ja Nana haettiin matkaan mukaan. Ja paikan päällä oli myös ihanat Kuljun tytöt, Siiri ja Ansa. Näyttelypaikalla oli puuskittain kova tuuli ja hiekkakentällä kun oltiin, niin hiekka pöllysi ja mammakin sai hiekkaa jopa suuhunsa. :) Paikanpäälle päästyämme ja hetken ihmeteltyämme saimme todeta, että aikataulusta ollaan myöhässä eli karkkareiden kehän alkua sai odotella. Mammankin oli tarkoitus mennä vielä yksiin valmistujaisjuhliin samaisena päivänä..ei mamma ollut muistanut koko juhlia näyttelyyn ilmoittatumisen yhteydessä. Tuomarina toimi Paavo Mattila ja kehässä oli myös kaksi harjoitusarvostelijaa. Sain hienon arvostelun ollen PU2. Hävisin PU-kisan Lamperoiden junnu-urokselle, Lamark Sammylle. Päästiin lähtemään näyttelystä hyvissä ajoin aikataulun myöhästymisestä huolimatta ja mammakin kerkesi juhliin. Kiitos Kirsille ja Nanalle matkaseurasta! Sekä kiitos myös Siirille ja Ansalle sekä heidän emännälleen ja isännälleen mukavasta juttuseurasta paikan päällä!

Eräs vanhempi rouva kyseli musta kovasti mammalta Jämsässä. On etsimässä urosta nartulleen. Kuulemma loppuvuonna tulossa nartulle juoksu. Haluaisi käyttää urosta, jota ei ole niin kovasti vielä jalostuksessa käytetty. Toivottaavasti joku pieni narttu mut joskus huolisi sulhokseen. Onhan mut hyväksytty Mäyräkoiraliiton jalostustoimikunnan jalostusuroslistalle.

Viime lauantain Oriveden näyttelyyn lähdettiinkin mamman kanssa ihan kahdestaan. Mutta kyllä siellä taas tuttuihin törmättiin...muun muassa Siiriin ja Ansaan. :) Sääennusteet näyttivät, että vettä olisi luvassa. Mamma varustautuikin sadevaattein, jahtitakein ja sateenvarjoin. Paikanpäälle päästyämme vettä tuli kuin ämpäristä olisi kaadettu. Mäkin menin mamman jalkoihin suojaan. Kyllä mamma siinä mielessään hetken kirosi. Siiri ja Ansa saapuivat paikalle ja meillä oli mahdollisuus mamman kanssa päästä heidän telttaansa. Kuitenkin satoi niin kovaa vettä, että teltan pystystä pitkitettiin hiukan. Ja onneksi niin. Tuli tieto, että mäyräkoirien kehät on siirretty sisähalliin. Mamma oli iloinen, että päästiin sisälle ja toistaalta vähemmän iloinen syystä, että sisällä meinasi tulla kuuma varusteissa, joissa oli valmistautunut olemaan ulkona sateessa eikä vaatteet tai varsinkaan kengät olleet kuulemma kaikkein siisteimmät sisäkehään. Noh...onneksi kuitenkin arvostelun kohteena oli meikäläinen eikä mamma. ;)

Koska mäykkykehät siirrettiin sisälle, aikataulut venyivät. Ensin piti odottaa, että sisäkehä tyhjenee vääränrotuisista ennenkuin mäykkyjen arvostelu päästiin aloittamaan. Lisäksi arvostelu eteni todella hitaasti. Tuomari Matti Tuominen teki tarkkaa työtä ja arvostelua hidasti harjoitusarvostelija, jolle Tuominen selosti tarkkaan koirien hyviä ja huonoja puolia. Vihdoin mäkin pääsin arvosteltavaksi. Tuomarin mukaan mulla on oikeanmallinen ja -pituinen pää, poskiin ei tule ylimääräisiä kulmia vaan posket ovat suorat. Harjoitusarvostelijana toiminut iso mies myös käpelöi mun päätäni. :O Silmät kuulemma saisivat olla hivenen pienemmät. Mun mielestä mun silmillä on oikein mukava tuijotella ihmisiä, jos ne vaikka lankeisivat niihin. Karva on erinomainen. Tuomari kyseli mammalta meikäläisen painoa ja arvelikin sen olevan sitä luokkaa, mitä mamma kertoi. Koska olen sen verran kookas ja selkä on pitkä, sanoi tuomari, että mun kuntoa ei saa päästä rapistumaan ettei mun selkäni meni. Sitä tuskin pääsee tapahtumaan. Nykyäänkin mamma punnitsee tarkkaan mulle antamansa ruuan. Tuomari veti tiukkaa linjaa urosten kohdalla ja hiukan mammaa mietitytti, että minkähän värinen nauha tulee. Vaaleanpunainenhan se lopulta oli. :) PU-kehässä oli ainoastaan kaksi urosta. Voitin toisen uroksen olleen PU1. Hävisin ROP-kehässä pienemmälle ja sirommalle nartulle ollen siis VSP. Mamma oli oikein tyytyväinen menestykseeni jälleen kerran. Eikä tarvinnut jäädä enää odottelemaan ryhmäkehää. Kyllä sitä oli yhdelle päivälle kertynytkin jo riittävästi odottelua. Ja tottakai sää selkeni ja parani heti, kun näyttely alkoi kyseiseltä päivältä olla ohi.

Koska lauantain näyttely oli Orivedellä, vietimme koko viikonlopun maalla. Pääsin leikkimään Alman kanssa, sunnuntaina kävin uimassa ja pääsin mukaan kalaan. Kalassa olo on tarkkaa puuhaa. Kokoajan on oltava valmiina, jos vaikka kala tärppää...silloin on syöksyttävä tappamaan veneeseen nostettu kala. Yleensä kyseinen homma kyllä multa kielletään. Tylsää. Pääsi mua joku öttimöttiäinenkin pistämään rannassa. Ville huomasi mun nivusessa verisen rinkulan, jonka keskellä oli pistoskohta. Punkin purema se ei voinut olla, sillä punkkimyrkky oli iholla. Lisäksi pistos näytti tuoreelta. Yleensä punkista on jäljellä ainakin pää. Epäilyksenä oli joko hyttynen tai keltiäinen. Keltiäisiä kyllä on rannan nurmikolla ollut aikaisempina vuosina, joten epäilyt kallistuivat enemmän ja enemmän keltäisen suuntaan. Pistos ei mua häirinnyt. Ei se kutinnut eikä mitään. Seuraavana päivänä pistokohta olikin hävinnyt lähes kokonaan.

Meikäläinen pääsee taas vajaaksi viikoksi mamman vanhempien luokse hoitoon. Mamma ja Ville lähtevät lomailemaan Italiaan. Täytyy toivoa, että mamman isä antaa mulla taas vähän ylimääräistä makkaraa. ;) Ja josko pääsisi heidän mökilleen Vesilahteen tuoksuttelemaan peuran tuoksuja.

Kesä tulee hurjaa vauhtia...vaikka tällä hetkellä ei kyllä tunnu siltä. Vettä sataa ja on aikas viileää...vähän päälle 10 astetta. Mutta viime viikolla oli hellekelit. Oli vähän liiankin kuuma. Susanna vei mua tuolloin pidemmälle lenkille ainoastaan iltaisin...ja silloinkin meinasi tulla liian kuuma. Onneksi Ville vei mua välillä uimaan. Kyllä uiminen on pitkästä aikaa oikein mukavaa puuhaa. Viime viikonloppuna käytiin pitkästä aikaa maalla. Lauantaina oli vielä oikein mukava keli. Mä kävin päivän aikana monta kertaa uimassa. Ville ja mamma heitti mulle frisbeetä veteen ja mä hain sen aina uudelleen ja uudelleen. Ja rannassa oli mukavasti viime syksynä hiukan myllätty, kun viemäriputki oli kaivettu rantasaunalle...nurmikkoa ei oltu vielä kylvetty...eli rannassa oli mukavia savikylpypaikkoja...ja niissähän sitä piti hiukan kieriskellä. Mammaa ja Ville vain nauratti mun puuhat ja antoivat mun nauttia. Jouduin kyllä aina savikylvyn päätteeksi uudelleen järveen. Olin kuulemma sotkuisessa kunnossa...omasta mielestäni olin oikein komea. :D

Susanna teki lauantaiaamuna pitkästä aikaa mulle verijäljen läheiseen metsään. Meinasi kuulemma luovuttaa kesken, kun hyttysiä oli ihan mielettämästi metsässä. Onneksi ei kuitenkaan luovuttanut vaan pääsin illalla jäljestämään. Hienosti meni kaksi ekaa sivua lukuunottamatta, että yritin oikaista ekan kulman. Kolmannella sivulla mun nenään tulikin sitten mielenkiintoisempia tuoksuja kuin naudan veri. Olimme nimittäin kuusikossa, missä on aikas usein jusseja. Mamman ohjauksella kuitenkin päästiin kaadolle, jossa mua odotti herkkumakkaraa ja tylsä kuivattu kauriin sorkka. Mamma yritti mua saada innostumaan sorkasta. Mitä mä semmoisesta. Ei se enää juokse karkuun eikä kuivattu sorkka miltään tuoksu. Parempi oli jatkaa kaadolta tuoksuttelua, josko löytyisi jotain mielenkiintoisempaa. Kuitenkin mamma vei mut pois metsästä ja se ilo loppui siihen. Mamma on sitä mieltä, että jos vähän saataisiin treenattua enemmän, niin voisi koko jälki sujua hienosti. Mutta jotenkin mut pitäisi saada innostumaan kaadosta. Mamma on yrittänyt pupun nahkaa ja nyt tuota kauriin sorkkaa. Ei kiinnosta niin ei kiinnosta.

Sitten viime kerran olen ollut vähän hoidossa, silmätarkastuksessa ja tuli sitä käytyä näyttelyssäkin. :)

Mamma ja Ville kävivät maaliskuussa lomailemassa Pyhällä ja mä pääsin hoitoon mamman vanhempien luokse. Alkuperäinen tarkoitus oli, että menisin nauttimaan maalaiselosta Alman luokse Orivedelle. Mutta sitten Pirjo mursi ranteensa ja Almalle tuli ensimmäinen juoksu, joten enhän mä voinut sinne mennä. Mukava sitä oli olla mamman vanhempien luona. Pääsin lenkille ja sain herkkuja ja pääsinhän mä nauttimaan lapsistakin. Mamman äiti on perhepäivähoitaja. Parina päivänä olin paikalla myös silloin kun lapset siellä olivat. Riku-poika, 2,5v., olisi kovasti mua halunnut halailla ja heittää lelua. Aluksi se oli kivaa. Mäkin nuolin Rikun pään ja naaman. Jossain vaiheessa kuitenkaan en Rikua enää jaksanut. Päätinkin poistua huoneesta, jossa Riku oli ja menin itsekseni lepäilemään. Liika on aina liikaa. Kolmena päivänä pappa toikin mut kotiin lepäilemään siksi aikaa, kun hoitolapset olivat mummolassa. Sainpahan olla rauhassa. :) Vaikka sain nautti elosta hoidossa, oli se mukava kun mamma ja Ville tulivat takaisin kotiin ja perhe oli taas koossa.

Viime viikon keskiviikkona 14.4. mamma vei mut silmätarkastukseen Eläinlääkäriasema Veteriin. Mäykkykerho järjesti terveyspäivän ja mamma kun on jo pidemmän aikaa miettinyt mun silmien tutkimista, sai hän vähän potkua persuksiin ja ilmoitti mut mukana. Annoin oikein nätisti Nurmen Heikin tutkia mun silmät eikä niissä onneksi mitään moittimista ollut. Mulla oli täysin terveet silmät. Mamma on vältellyt silmätarkastukseen viemistä juurikin siksi, jos jotain ikävää ilmenisikin. Mutta eipä onneksi ilmennyt.

Lauantaina suuntasin mamman kanssa Laitilaan ryhmänäyttelyyn. Mamma sai matkakaverikseen Manun ja Nanan emännän, Kirsin. Kiitos Kirsille seurasta! Muuten ei olisi kyseiseen näyttelyyn lähdettykään, mutta meikäläisen kasvattaja, Mirka, houkutteli mamman mukaan. Mirka halusi ilmoittautua kasvattajaluokkaan ja kasvatteja tarvittiin riittävästi mukaan. Mamman mielestä oli oikein mukava nähdä meikäläisen sukulaisia. Paikalla oli Ada-siskoni poika Kalle ja tyttären poika Elmeri ja tytär Edna sekä velipuoleni Alvar äitini toisesta pentueesta. Niin ja olihan siellä muitakin tuttuja...Tian Gösta ja Hannan Karu ja Oosa. Göstan kanssa olisin kovasti leikkinyt. Ja Oosaa yritin liehitellä...ei kuitenkaan lämmennyt mulle. Ihastuin mä yhteen toiseenkin karkkarinarttuun...ei katsonut muhun päinkään. :( Itse näyttely meni oikein kivasti. Paikalla oli 55 karkkaria, 31 urosta ja 23 narttua sekä yksi narttupentu. Vaikutti siltä, että moni metsästäjä oli lähtenyt hakemaan koiralleen näyttelytulosta käyttökokeita silmällä pitäen. Nummijärvi oli tiukkana ja antoi ainoastaan 5 urokselle ERI:n, joista yksi oli minä. :) Lopulta olin paras uros ja VSP. Mircas-kasvattajaryhmäkin saatiin esitettyä ja sai KP:n ja oli ainoana kasvattajaryhmänä ROP-kasvattaja. Nummijärvi kehui hyvää kasvatustyötä. Mamma oli oikein tyytyväinen, etten ollut ROP. Nimittäin näyttely oli ulkona ja ilma oli aikas jäätävä. VSP:nä ei tarvinnut jäädä paikan päälle palelemaan vaan päästiin lähtemään. ROPina olisi joutunut vielä jäädä odottamaan ryhmäkehään, jonka alkuun olisi ollut monta tuntia. Lisäksi kun Mirka päätti, ettei jäädä kasvattajaryhmänä BIS-kehään. Mukava maku jäi tästäkin näyttelystä. Mamma se miettiin jo seuraavia näyttelyitä...mahdollisesti Jämsä ja Orivesi ja sitten mulla onkin tiedossa pidempi näyttelytauko.

Asiasta toiseen...mamma suoritti tänään metsästäjätutkinnon ja saa nyt sitten ensi metsätyskaudelle metsästyskortin. Mitähän siitäkin tulee. Ei vaan...mamma kyllä sanoi, että ei aio ampua, vaikka tutkinnon suorittaakin. Katsotaan, miten käy. Kai se kuitenkin hankkii rinnakkaisluvan johonkin Raimon haulikkoon. ;)

Huomenna on viimeinen päivä tätä metsästyskautta enkä pääse metsään. Voi harmin paikka. Seuraavaa kertaa pitää odottaa liian pitkän aikaa. Noh...onneksi meidän lähimetsään on ilmestynyt noin kuukausi sitten metsäkauriita. Niillä on tuossa metsässä ruokintapaikkakin. Pääsenpähän sentään haistelemaan niiden jälkiä...harmi, että en pääse ajamaan. Tänäkin aamuna mamman kanssa mentiin aamulenkillä metsään katsomaan, näkyykö kauriita. Eipä näkynyt. Mutta jälkiä oli sitäkin enemmän. Uudet jäljet näkyi hienosti, sillä eilen illalla satoi uutta lunta. Vuosi sitten pääsimme näkemään kauriit useaan otteeseen. Katsotaan, päästäänkö tänä vuonna. Tuo meidän lähimetsä taitaa olla kyseisen kaurisporukan lopputalven/alkukevään laiduntamispaikka. Viime vuonnakin ilmestyivät lähes samaan aikaan kuin tänäkin vuonna. Kyseiset kauriit saavat olla alueella rauhassa, sillä tällä alueella ei kukaan metsästä. Loppuaamulenkillä jäimme mamman kanssa ihmettelemään maassa olevia jälkiä. Nähtiin kahdet aivan kuin koiran jäljet. Koiran jälkiä ne eivät voineet olla, sillä ihmisen jälkiä ei näkynyt lähimaillakaan. Jäljet eivät olleet kovinkaan isot, joten sopisi olla ketun. Lumi oli veressä parissa kohtaa aikas isolta alueelta ja maassa pari tuppoa karvoja...näytti ihan rusakon karvoilta. Olisikohan ketut voineet kolkata rusakon? Viime viikolla samaisessa kohtaa rusakko meinasi juosta meitä päin, mutta lopulta huomasi meidät ja vaihtoi suuntaa. Rusakoita tuolla alueella löytyy enemmänkin.

Viikko sitten lauantaina käväisin mamman kanssa mäyräkoirien pääerikoisnäyttelyssä Teivon raviradan totohallissa. Ulkona oli yli 20 astetta pakkasta ja se kyllä tuntui sisätiloissakin. Ja varsinkin kohtassa, missä karkkarikehä oli. Ulko-ovi kävi kokoajan ja kylmää ilmaa tunkeutui tilaan, mikä ei muutenkaan ollut kovinkaan lämmin. Mamma oli sisällä toppatakki päällä ja tumput kädessä. Ainoastaan kehään mentäessä otti toppatakin ja tumput pois. Mamma alkaa mietityttämään, mitenköhän mahtaa meikäläisen käydä kehässä. Tuomari oli erittäin tiukka ja jakoi nauhoja laidasta laitaan. Keltaisia ja sinisiä nauhojakin jaettiin normaalia enemmän. Tuomari nosti mut pöydällä kertaalleen syliinsä kokeillakseen painoani. Ja sama toiseen otteeseen lattialla. Mammalla alkoi jo puntit tutista, että mitenköhän mahtaa käydä. Onneksi kuitenkin sain vaaleanpunaisen nauhan, josta saa olla erittäin tyytyväinen ja ylpeä. Valioluokan kilpailuluokassa mulla oli vastassa Mahti. Mahti voitti mut. Mamma oli iloinen siitä, että tuomari sanoi yleisölle ääneen, miksi laittoi koirat kyseiseen järjestykseen. Sanoi pitävänsä Bonon tyyppisestä koirasta enemmän. Mutta koska Bono on sen verran iso ja Mahti Bonoa kokoa pienempi, sijoitti tuomari Mahtin ekaksi. En huonolle hävinnyt. PU-kehässä me ei sitten kumpikaan sijoituttu. Valioluokan kakkossijaan ERI:llä ollaan oikein tyytyväisiä.

Mamma miettii, pitäisikö kevään aikana osallistua vielä johonkin muuhun näyttelyyn. Kesäkuussa olisi Jämsän ja Oriveden KR-näyttelyt. Josko niihin sitten...ehkä...kait...se jää nähtäväksi. Kesäkuussa olisi mäykkykerhon järjestämä VERI-koekin. Mamma laittaa siihen osallistumisen vakavasti harkintaa. Muuten kevät tulee olemaankin aikas rauhallinen...ei mitään erityistä touhua tiedossa. Toivotaan nyt kuitenkin, että jotain kivaa tapahtuu, jotta saan aihetta kirjoittaa kuulumisiani ylös. ;)

Tässä ollaan elelty aikasmoista hiljaiselo. Kovat pakkaset ovat jatkuneet ja estäneet kunnon lenkkien teon. Onneksi viimeinen viikko on ollut jo lauempi, ei ole tarvinnut palella. Lunta sitä kuitenkin vaan on tullut taas lisää ja pienenkin lenkin jälkeen mamma on saanut repiä lumi-/jääpalloja mun polkuanturoiden välistä. Lisäksi lunta on tullut niin paljon, että voipi olla, että saan sanoa hyvästit tämän kauden metsästystouhuille. Enhän mä pääse kulkemaan metässä tappijaloillani. Ville jää viikoksi lomalle ja menee hoitamaan Almaa Orivedelle. Ville ottaa mut maalle mukaan ja varmaankin pääsen kokeilemaan, pääsenkö etenemään metsässä. Saanpahan kuntoilua lumessa juostessani, tai yrittäessäni juosta, jos en muuta. Toivotaan, että metsässä ei olisi ihan niin paljon lunta ja lumi olisi mennyt hiukan kasaan, kun ollut vähemmän pakkasta. :)

Parin viikon päästä on mäyräkoirien pääerikoisnäyttelykin. Kisaan ekaa kertaa valioluokassa. Tuomari on mammalle uusi tuttavuus. Katsotaan, minkähän värisen nauhan mahtaa antaa. Koiria on varmasti tulossa näyttelyyn eniten, mitä ikinä meidän käymissä näyttelyissä on ollut ja koiria varmasti löytyy useita valioluokasta...ja koska kyseessä on valioluokka, kaikki ovat huippukoiria. Apua. Mammaa vähän jännittää. Toivotaan, että menee hyvin ja osaan edelleen poseerata. Viime näyttelystä kun on reilu puoli vuotta aikaa. Pää pystyyn ja rinta rottingilla kohti kehää.

Oikein hyvää alkanutta vuotta kaikille! Ans katsoa, mitä tämä vuosi tuo tullessaan. Tuskinpa saavutuksissa päästään samalle tasolle kuin viime vuonna. Näyttelyissä käynnitkin harvenevat harvenemistaan FI MVA -tittelin myötä. Mamma kyllä haaveilee vievänsä mut Viron maalle näyttelyyn. Katsotaan, päästäänkö lähtemään tämän vuoden puolella. :)

Alkuvuosi on ollut harmillisen kylmä, joten ulkoilut ovat jääneet normaali vähemmälle. Mamma ompeli mulle viime talvena uuden fleecemanttelin, mutta ei siitäkään ole apua, kun tassut palelevat. Pitäisi olla jonkinlaiset tossut jalassa. Josko kelit alkaisivat nyt hiukan lauhtua, jotta pääsisi mamman kanssa kunnon lenkeille. Luntakin on tullut hivenen liikaa meikäläisen jalkoja silmälläpitäen. On tuo syvässä lumessa kulkeminen hivenen hankalaa. Menneellä viikolla pääsin pariin otteeseen mettälle rusakoita etsimään. Mun menoa hankaloitti syvä lumi ja se, että se jäätyi mun turkkiin ja tassuihin. Inhottava yrittää juosta, kun polkuanturoiden välissä on isot jääpallot. Kylmillä ilmoilla jussit pysyttelivät visusti piilossa. Eilen oli muutamat tuoreet jäljetkin. Olimme kuitenkin muutaman tunnin liian myöhään liikenteessä eikä jusseja löytynyt mistään, vaikka Alma-suomenajokoiran kanssa yritimme niitä kovasti etsiä. Alma se pääsi näppärästi metsässä kulkemaan pitkine jalkoinensa. Välillä se häiritsi mun töitä, kun olisi halunnut leikkiä. Kyllähän sen tietää, ettei tuollainen puolivuotias koira osaa kunnolla vielä keskittyä annettuun tehtävään. Alma on kyllä ikäänsä nähden erittäin kiinnostunut jusseista. Pakko ollakin, kun sukutaulua ja vanhempien ajotuloksia katsoo. Onneksi tässä on vielä 1,5 kuukautta aikaa käydä metsässä. Saisi kelit hiukan lämmetä, jotta höttölumi menisi hiukan kasalle. Näin munkin olisi helpompi kulkea. Jäämme siis odottelemaan parempia jussi-kelejä.