Vuosi on jo vaihtunut ja on aika kääntää uusi sivu uudelle vuodelle. Ajattelin kuitenkin kirjata tänne vielä kuulumisia loppuvuodelta ja koota yhteen vuosi 2009.

Joulu meni ja uutta vuotta tuli juhlittua. Jouluna vieralimme monessa paikassa...aatto vietettiin Orivedellä Villen isän luona. Mulla oli kova hinku päästä metsään, mutta jouluna on myös metsän eläimillä joulurauha, joten metsälle mua ei viety. Olisi siis itse keksittävä jokin keino sinne päästä. Aina kun ulko-ovi kävi, yritin pujahtaa ovesta ulos siinä kuitenkaan onnistumatta. Jouluaattoiltana kun joulupukki oli lähdössä jatkamaan matkaansa ja kaikki oli innoissaan avaamassa lahjojaan, pääsin joulupukin siivellä salaa ovesta ulos. Ihmiset huimasivat poissaolono 0,5-1 tunnin päästä karkaamisestani. Ulkona on pilkkopimeää eikä mulla ollut kaulassa heijastuspantaa. Ville ja Villen veli Kalle kävivät mua pihalla huutelemassa ja katsomassa, etten sattumalta jäänyt sisään ulkosaunaan tai aittaan. Mua ei löytynyt. Susannalle tuli pienoinen paniikki viime kertaisten luolakokemusta jälkeen lähteä mua etsimään pimeään aattoiltaan. Susanna lähti huutelemaan mua läheisellä tiellä peltojen ja läheisen metsän suuntaan. Isolla taskulampulla yritti tutkia lähitienoota, josko osuin taskulampun valokiilaan. Hetken aikaa Susanna sai mua huudella kunnes sai mut valokiilaansa. Mun silmät heijastivat kuin heijastimet ja huomio kiinnittyi muhun. Juoksin hirveää kyytiä Susannaa kohti erästä tietä pitkin. Mitä luultavammin tulin läheisestä metsästä. Tämän jälkeen mulla ei niin himoja ollutkaan karata ulko-ovesta. Olin saanut lenkkini tehtyä.

Joulupäivänä suuntamisimme matkamme kohti Lempäälää ja kotia. Kävimme kyläilemässä Susannan vanhempien luona. Ihmiset söivät ja mä sain haistella hyviä tuoksuja. Kyllä mä vähän kinkkuakin sain. Tapaninpäivänä lähdimme käymään Nokialla Villen äidin luona. Sain sielläkin taas herkkuja ja oikein joululahjakin oli mulle paketoitu. Lahjasta tuli pehmodinosaurus, jonka silmät revin vierailun aikana pois. Tällä hetkellä dino on täynnä reikiä, jotka olen siihen "niksuttanut", mutta sisältä pursuavat vanut ovat saaneet aikas rauhassa pursuilla. Niiden repiminen ei mua kiinnosta. Tapaninpäivää seuraavana päivänä lähdimme vielä käymään Susannan vanhempien luona jouluruokien rääppiäisissä. Mäkin pääsin maistamaan hiukan enemmän kinkkua. Kinkkua oli kodinhoitohuoneen vieressä olevassa viileässä varastossa ja tietysti viileällä lattialla. Varaston ovi oli auki, josta pääsin tutkimaan varaston puolelle. Ja siellähän se kinkku oli mulle kuin tarjottimella lattialla. Olin sitä vähän maistellut ja tarkoitus oli raahata sitä keittiön puolelle varaston oven olessa kuitenkin hivenen liian vähän auki. Susannan sisko kurkisti varaston puolelle ja ensimmäisenä silmiin osui meikäläinen sekä loppu kinkku. Aikas hätäseen kinkku nousi lattialta ylös. Ei mua onneksi kuitenkaan pahemmin toruttu.

Uuden vuoden viettoon lähdimmekin Laukaan Vihtavuoreen Villen veljen luokse. Oli kiva päästä Tuiskun kanssa telmimään...vaikkakin Tuisku narttuna yritti mua kokoajan alistaa. Välillä piti vähän ärähtää, että nyt riittää. Mutta aikas hyvin sitä sain pidettyä hermoni kurissa naisten touhujen vuoksi. Kai se pitää kaikkensä yrittää naisten kanssa.

Takana on kyllä aikas huikea vuosi 2009. Sain kasaan kaksi sertiä ja Susanna uskailtautui viemään mut VERI-kokeeseen, joiden tulosten myötä valioiduin Suomen muotovalioksi. Pari viimeisintä näyttelyä oli menestyksiä, joista mamma oli ihmeissään. Hämeenlinnassa ja Lammilla olin ROP sijoittuen molempien näyttelyiden ryhmissä. Lammin näyttelyssä ryhmä oli yhdistetty 4/6 ja olin silti RYP-1. Tuolloin jäin kuitenkin BIS-2 sijalle häviten upealle saksanpaimenkoiralle. Päästiinhän me käymään yhdessä ajokokeessakin ikimuistoisin kokemuksin.

Nyt on aika sulkea vuosi 2009 ja siirtyä kokemaan uutta vuotta uusin kokemuksin.

Joulu se vaan lähestyy lähestymistään. Olen saanut maistella vähän joulutorttua ja piparia. Mutta kyllä odotan vesi kielellä, että saan hotkaistua kinkkua kitaani. :P Sitä odotellessa.

1,5 viikkoa sitten oli Karkun ajokokeen loppupalaveri ja kyllä mulle tuli kuin tulikin tulos ajokokeesta luolaepisodista huolimatta. Sain ekaan, lyhyeen erään, riittävän pitkän ajon tulokseen. Tulos oli MÄAJ-3 43,50 pistettä. Sain pienen pokaalinkin palkinnoksi. Tuomarimme Pekkakin oli edelleen harmissaan tuloksesta, olin antanut vakuuttavan näytön ekassa erässä. Ekan eränkin hukka oli aikas harmillinen. Noh...ei voi mitään. Josko ensi kaudella sitten onnistuisi paremmin. Hain kuulemma riistarikkaassa maastossa hyvin ja vaikka hajuja maastossa olikin, en antanut turhaan ääntä...niinkuin monella mäykyllä on tapana...vaan haukku alkoi vasta sitten, kun oikeasti olin elukan perässä. Onneksi Pekka lupasi tulla toistekin tuomariksi.

En ole ajokokeen jälkeen metsällä päässytkään. Ei noi ihmiset varmaankaan uskalla mua enää metsään päästää. Ei vaan. Villeltä leikattiin polvi tähystyksellä eikä ole uskaltanut lähteä metsään rämpimään. Annetaan jalan parantua ensin kunnolla. Onneksi kuitenkin mamma on vienyt mua tohon lähimetsään haistelemaan rusakon jälkiä. Ja nyt on ollut niin kylmää keliäkin, että ei ole kauaa pihalla viitsinyt olla. Pakolliset lenkit ollaan tehty, mutta siinä se sitten onkin ollut. Olen saanut manttelinkin päälleni. Ei se kovin kiva ole, mutta kyllä se sentään lämmittää. Tassut tietysti ovat ne, mitä ensimmäisenä paleltaa. Jos multa nousee tassu ylös, mamma lämmittää mun tassuja ja matka on taas jatkunut. Koska mulla virtaa riittää lenkkien lyhyydestä johtuen, mun kanssa on leikitty sisällä ennätyksellisen paljon. Mukavaa vaihtelua. Mutta saisi noi kelit hiukan tuosta lämmetä, että ulkona olosta pääsisi nauttimaan.

Aikasmoiset pari päivää takana. Lähdin mamman kanssa torstaina suorittamaan pitkää ajokoetta Vammalan Ellivuoreen. Maasto oli riistarikas. Hajuja oli paljon ja edellytykset hyvään tulokseen. Tulosta lähdettiin hakemaan. Kolmonenkin näin alkuun olisi ok. Koeaamuna vähän ennen yhdeksää mut päästettiin irti ja lähdin heti tekemään hakua. Hajuja tulvi nenään. Neljänkymmenen minuutin haku tuotti tulosta ja ajon etenemisestä päätelleen sain ajoon peuran. Ajo kiersi lenkin metsässä ja jonka jälkeen se lähti etenemään pois päin. Mamma ja palkintotuomari juoksivat pitkin metsiä, jotta ajo pysyisi kuuluvissa. Välillä joutuivat vaihtamaan paikkaa autolla. Harmillisesti ajettava pakeni suoraan Hotelli Ellivuoren alueelle ja pihalle, johon ajettavan lopulta hukkasin. Tuomari sai ajoa paperille 33 minuuttia. Laitettiin ajoerä päättyväksi 40 minuutin jälkeen, jolloin ensimmäisestä erästä tuli lyhyempi erä. Tällä koeajalla olisi jo tulossa kolmonen.

Vaihdettiin maastoa ja nyt oli tarkoituksena saada pitkä ajo aikaiseksi. Hakua oli kulunut varmaankin semmoiset 10-15 minuuttia, kun haukahdin pari kertaa. Ihmiset ajattelivat, että nytkö ajo alkoi. Haukkuminen loppui, mutta GPS:n mukaan etenin suoraviivaisesti...aivan kuin jonkun perässä. Sitten GPS alkoi antamaan mulle samaa sijaintia ja hetken kuluttua ei uutta sijaintia enää tullutkaan. Mamma ja tuomari alkoivat ihmetellä, että mitäs nyt. Mammalla kävi ajatus mielessä, että en kai vaan löytänyt luolaa. Mamma ja tuomari päätyivät paikkaan, jossa viimeinen sijaintipisteeni oli. Aluksi ei mitään varteenotettavaa koloa osunut silmään. Mamma mua huuteli ja aloin haukkua. Löysivät luolan. Luolassa oli pieni suuaukko, joka vei kallion sisään. Mammalla hyppäsi tuolloin jo sydän kurkkuun, että voi ei. Kello oli tuolloin vähän ennen puoltapäivää. Muutaman tunnin tuomari ja mamma yrittivät mua huudella ulos. Haukuin aivan kuin olisin halunnut tulla ulos, mutta en kuitenkaan jostain syystä poistunut luolasta. Ihmiset epäilivät, että mulla olisi joku tiukka paikka, jonka läpäisemiseen multa puuttui se viimeinen sisu. Riistan perässä mennään vaikka hammasta purren, mutta kun pitäisi pois tulla eikä ole riistan tuoksu avittamassa, niin sitten onkin paha paikka.

Koska en tullut ulos luolasta, mamma ja tuomari lähtivät hakemaan autoja paikan päälle. Onneksi lähelle luolaa pääsi autolla. Mulle asetettiin lähelle luolan suuta mun koti...eli mun häkki ja häkkiin laitettiin mun fleecepeitto ja katoksi auton kumimatot. Kokeen alusta oli kulunut kuusi tuntia ja koe katsottiin päättyneeksi. Alkoi tulla jo hämärää. Tuomari joutui poistumaan paikalta. Onneksi mamman tueksi tuli Ville. Yrittivät mua huudella ulos. Haukuin ja vinguin, mutta en vaan jostain syystä poistunut luolasta. Kai mä odotin, että mut tullaan hakemaan pois. Kallion kaivaminen oli kuitenkin mahdotonta, joten muuta vaihtoehto ei tässä tilanteessa ollut, kuin että itse poistuisin luolasta. Vammalan pelastuslaitoskin kävi paikan päällä ja kaverit poistivat luolan suulta yhden kiven ja yrittivät poistaa toistakin. Kivi oli kuitenkin liian iso ja se oli jätettävä paikalleen. Kello läheni seitsemää ja mä se vaan pysyttelin luolassa. Mamma oli ihan kauhuissaan ja peloissaan, jos en koskaan pääsekään pois luolasta. Pelastuslaitoksen kaverit poistuivat paikalta. Suunnitelma oli se, jos en itse tulisi aamuun mennessä pois, Tampereen pelastuslaitokselta tulisi rauniokamera katsomaan, miltä luolassa näyttää. Kovasti pelastuslaitosta kiiteltiin, vaikka he eivät tilanteessa pystyneetkään auttamaan.

Kasvattajani Mirka tuli Ada-siskoni kanssa katsomaan luolan suulle ja yrittivät Adan avulla houkutella mua pois luolasta. Mutta ei. Pysyttelin luolassa. Päivällä haukuin lähempänä luolan suuta. Illalla olin alemmassa kerroksessa. Kello oli jo kahdeksan ja mamma ja Ville saivat käskyn lähteä lepäämään. Odottaminen luolan suulla ei auta. Tilanne piti saada rauhoitettua, josko sitten uskaltautuisin/rohkaistuisin poistumaan luolasta. Luolan suulla pyöri koko päivän, lähes taukoamatta ihmisiä. Mun häkki asetettiin uudestaan luolan suulle, mamman takki laitettiin tutuksi tuoksuksi häkkiin. Lisäksi mammalla oli pari eväsleipää mukana, jotka mulle jätettiin häkkiin. Mun tie suljettiin niin, että en päässyt karkuteille, jos päättäisin poistua luolasta.

Matkalla kohti Lempäälää mamma yritti soittaa mun GPS-paikantimeen. Vastasin ja mamman korvaan kuului haukkumistani ja aivan kuin kaivamisen ääntä. Mammalla teki pahaa kuunnella valitustani. Myöhemmin illalla sekä mamma että Ville yrittivät uudemman kerran soittaa mulle. Kuitenkaan enää muhun ei saatu yhteyttä. Vaihtoehtoja tähän oli kaksi: joko olen sen verran syvällä kiven sisässä, ettei en ole verkossa tai mun GPS-paikantamisesta oli virta loppu. Eihän kotiväellä tullut uni koko yönä silmään, kun ajattelivat kohtaloani. Mammakin asennoitui asiaan niin, että on mahdollista, että jään luolaan eikä koskaan enää näe minua.

Perjantaiaamuna erinäisistä viivästyksistä huolimatta mamma ja Ville saapuivat takaisin luolalle yhdentoista aikaan. He astelivat varovasti kohti luolan suuta toivoen, että olisin tullut luolasta pois. Mamma katsoa häkkiä kohti ja näki minut oranssine ajoliiveineni. Mamma ja Ville olivat erittäin helpottuneita ja mammalta taisi pari kyyneltäkin vierähtää silmästä. Tilanteen ratkettua monen ihmiset sydämeltä vierähti suuri kivi pois. Olin saanut aikaan aikasmoiset sydämentykytykset monelle taholle. Puhelinrumba lähti käyntiin, jossa ilmoittivat mun päässeen luolasta ulos. Tarkkaa tietoa ei ole, koska olen luolasta poistunut...poistuinko jo illalla, kun ihmiset olivat poistuneet paikalta ja tilanne rauhoittunut ja oli hiljaista, vai poistuinko yön aikana vai vasta aamusta. Se jää ikuiseksi arvoitukseksi.

Kotiin päästyäni pääsin raikkaaseen suihkuun ja sain ruokaa. Ja kyllä mua väsytti moisen episodin jälkeen. Mamma oli onnellinen, että sai mut takaisin...ajokokeen tuloksella ei tässä vaiheessa ole merkitystä. Tietysti niin mammaa kuin myös palkintotuomaria harmitti, sillä mahdollisuudet olisivat olleet hyvään tulokseen. Mutta tuleehan noita uusia kokeita vielä...jos vaan mamma enää uskaltaa mua metsään vapaaksi päästää. Nyt sitten vaan odotellaan kokeen virallisia tuloksia.

Mielenkiintoinen viikonloppu taas takana. Perjantaina satoi mukavasti lunta ja meillä maassa oli 10-15 sentin lumikerros. Hajut tuoksuivat ihanan voimakkaalta lumessa ja tietysti jokaikinen jälki piti tuoksutella. Lauantaiaamuna lähdettiin mamman kanssa aamulenkille metsään. Heti alkuunsa lumessa oli yöllisiä tai aamullisia rusakon jälkiä. Voi, että ne kiinnosti. Lumessa näkyi myös aivan kuin koiran jäljet, mutta ihmisen jälkiä ei näkynyt missään. Tiedä sitten, olisiko jäljet olleet ketun. Oli mukava kävellä metsäpolkuja, sillä osa lenkistä saatiin kävellä koskemattomalla lumella. Päädyimme lopulta tutulle pellolle, minkä läpi monesti kävelemme metsälenkillä. Aloin pieharoida lumessa. Mamma antoi mun nauttia rauhassa puhtaasta valkoisesta lumesta. Kuitenkin lumen alta paljastui jotain ei-niin-kivaa noustessani ylös. Pellolle oli, mitä ilmeisemmin, levitettyä jossain vaiheessa ennen lumen tuloa lehmän lantaa tai jotain lietettä. Lumen alla nimittäin maa oli aivan ruskea ja haisin aivan lehmän lannalta. Lenkiltä jouduin suoraan suihkuun eikä lannan haju meinannut lähteä millään pois. Musta tuoksu oli ok, mutta mamma ja Ville eivät oikein tykänneet.

Lauantai-ilta lähdettiinkin Orivedelle. Siellä oli vastassa kaverini Tuisku ja Alma. Ilo oli ylimmillään Tuiskun näkemisestä. Siitä olikin aikaa, kun viimeksi oltiin nähty. Sunnuntaiaamuna lähdettiin jänisjahtiin. Ensimmäisenä käytiin tarkistamassa lähipellolla sijaitseva saareke. Ville näki, että saarekkeesta lähti iso rusakko liikkeelle. Mä en sitä vielä haistanut enkä huomannut. Lopulta huomasin juoksevan jussin. Ei muuta kuin äkkiä perään. Kuului laukaus, ja toinenkin. Rusakko jatkoi karkumatkaansa. Siinä sitten juostiin pitkin pellon reunaa. Onneksi edessä oli järvi, minkä jää oli vielä niin ohut, ettei jussikaan uskaltanut mennä jäälle. Jussilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin juosta rannan reunaan pitkin. Aloin saavuttaa jussia. Sitten kuuluikin se viimeinen laukaus ja jussi löytyi makaamassa maassa. Upeaa, tulihan se kauden eka rusakko vihdoin sieltä. Rusakko oli aikasmoinen järkäle. Sillä oli nimittäin painoa kaikenkaikkiaan semmoiset kuutisen kiloa. Piti olla tarkkana, ettei muut koirat päässeet MUN rusakon luokse. Välillä piti vähän huulta nostaa, jos yrittivät tulla lähelle. Sain maistaa jussin sydäntä ja keuhoja. Hyvää oli.

Miehillä oli haaveissa saada toinekin jussi, joten lähdimme lähimetsään. Siinä tein hakua ympäriinsä eikä mitään löytynyt. Aikani etsittyäni saavuin aikas mielenkiintoiseen paikkaan, nimittäin luolan suulle. Pitihän sitä mennä katsomaan, mitä sieltä mahtaa löytyä. Ainakin oli pimeää ja paljon hiekkaa. Piti välillä vähän kaivaa, jotta matka luolastossa pääsi etenemään. Ihmiset tutkivat sijaintiani GPS:n välityksellä, joka näytti olevan edelleen paikassa, jossa olin ollut jo jonkin aikaa. Ihmiset saapuivat paikalle ja alkoi kiroaminen kuulua, kun tajusivat mun olevan luolassa. Huolen aihetta lisäsi se, että mulla oli ajoliivi päällä, GPS-mötikkä selässä ja huomiopanta kaulassa. Mammalle tuli pienoinen paniikki, jos satun jäämään vermeistäni kiinni luolaan.

Nimeni alkoi kuulua luolan suulta. En ottanut kutsuja kuuleviin korviini vaan jatkoi luolassa etenemistä. Lopulta olikin varmaankin semmoisen kuuden metrin päässä luolansuulta. Tuli hiukan tilavampi paikka, sillä mahduin ravistelemaan päältäni ylimääräiset hiekat pois. Ihmiset saivat sijainti luolassa selville kaivamisäänistä sekä ravisteluäänistä. Yhtäkkiä aloin haukkua. Ihmisille ei selvinnyt, haukuinko paniikissa, vai olinko jumissa...vai oliko luolassa joku elukka. Mamma ja Villen veli, Kalle, lähtivät hakemaan lapiota ja rautakankia, joilla kaivaa mut ulos luolasta. Mä kun en osoittanut minkäälaisia eleitä tullakseni luolasta ulos. Eikä edes ollut varmuutta, osaisiko pois. Luola oli mäyrän tekemä, erittäin sokkeloinen ja laaja. Lisäksi ihmisillä oli päivän varalle muitakin suunnitelmia, joten heillä ei ollut aikaa odotella, että tulisin itse ulos. Mamman ja Kallen lapiohakureissun aikana aloin palailla pikkuhiljaa takaisin suuaukkoa kohti. Näin matkalla valoa ja suuntasin aukkoa kohti, mistä valo tuli. Sain aukon kautta hiukan lisähappea. En kuitenkaan mahtunut aukosta ulos. Aloin palailla takaisin päin, kun Villen käsi tuli aukosta ja otti mua pannasta kiinni. Ville ei mahtunut vetämään mua maan päälle. Siinä sitten odoteltiin aikamme lapioita. Mamma ja Kalle saapuivat paikalle ja mamma siirtyi pitämään musta kiinni, että miehet pääsisivät kaivuuhommiin. Maa oli hiekkamaata eikä kiviäkään onneksi osunut kohdalle, joten kaivaminen kävi helposti. Hetken päästä aukko oli sen verran suuri, että mut saatiin vedettyä pois luolasta. Kyllä meitsi oli hiekan peitossa. Jouduinkin jälleen kerran menemään suihkun kautta sisälle. Mamma ja Ville miettivät, että on vaihdettava metsästysmaita, jotta vältyttäisiin luolaan meno. Sellaisiakin maita mamman ja Villen onneksi löytyy.

Eilen lauantaina lähdin Villen kanssa Nokian Tottijärvelle, josta suuntasimme matkamme kohti Vapalon saarta. Miehillä oli haaveissa, että saisin jänöjussin ajoon. Kuitenkaan niin ei käynyt. Saaressa oli paljon mielenkiintoisempia hajuja kuin jäniksen hajut, nimittäin peuran. Pariin otteeseen ajoin puolen tunnin pitkät peuraa. Saarikin oli sen verran pieni, että siinä sai mennä saarta päästä päähän. Mukavaa oli. Ajojen lisäksi keksin muuta mielenkiintoista tekemistä. Löysin nimittäin luolan. Pitihän siellä käydä tutkimusmatkalla. Ville epäilee, että kävin ainoastaan luolan "eteisessä". En mä olisi millään mahtunut ajoliivin ja GPS-mokkulan kanssa syvemmälle luolaan. Kovasti ei ole luottoa muhun luolassa, sillä en ole hommaa treenannut yhtään. Lisäksi luola oli kiven alla, joten mun uloskaivaminen olisi ollu aikas hankalaa, jos jotain olisi tullut. Ville mua yritti huudella luolasta pihalle. En ottanut kutsuja kuuleviin korviini. Luolassa oli niin paljon kivoja hajuja. Yhtäkkiä kuulin laukauksen, tuli kiire ulos luolasta katsomaan, mitä siellä ammuttiin. Laukaus olikin ainoastaan hämäystä, jotta tulisin ulos luolasta. Mua on viime aikoina luolat kiinnostaneet enemmän ja enemmän. Mamma ja Ville eivät vaan ole asiasta yhtään innoissaan.

Tänään jouduin trimmauspöydälle. Mamma kyni mut ihan lyhyelle karvalle. Karva olikin päässyt kasvamaan jo aikas pitkäksi. Nyt saa karva kasvaa rauhassa, kun talvikin on tulossa. Jouduin vaa'allekin. Mun paino on ollut kesän ja syksyn tarkkailun alla, sillä keväällä mun paino oli päässyt nousemaan liian korkeaksi. Painoa oli jopa 12,5 kiloa. Nyt vaaka näytti 11,4 kiloa. Ollaan päästy aikas hyvin tavoitteeseen. Kiitos metsätyskauden! Energiaa on kulunut metsäreissuilla kivasti. Nyt pitää tarkkailla painoa sillä silmällä, jotta se ei pääse laskemaan liikaa. Arkipäivät taas saan ottaa rennommin sitten ensi viikonloppua. Kai me lähdetään käymään Orivedellä, kun kerran on isänpäiväkin.

Mamman ja Villen Egyptin lomasta on selvitty ja on tässä taas päässyt metsällekin. Aikaisemmista puheistani poiketen vietinkin mamman ja Villen loman ajan hoidossa mamman vanhempien luona enkä Villen äidin luona. Parempi niin. Heillä kun oli kiirettä juuri avatun kirppiksen kanssa. En olisi päässyt kunnolla lenkeille ja olisin joutunut olemaan illat mukana kirpparilla narussa tai sitten yksin Seijan ja Jorman luona. Mamman molemmat vanhemmat olivat kotona eikä heillä ollut kiirusta, katsoivat mamma ja Ville, että mun on parempi mennä sinne. Mamman äitikin on sairaslomalla, joten pääsin piristämään Tuulan ja Urhon arkea.

Pääsin kolmen viikon tauon jälkeen taas viikonloppuna metsälle. Lähdimme Orivedelle. Siellä mua oli vastassa uusi kaveri, Villen isän suomenajokoiranarttupentu Alma, jolla on ikää 4 kuukautta. Aikasmoinen vesseli, joka mun piti laittaa ruotuun. Mamma ja Ville kyllä yrittivät koiraa laittaa aisoihin, mitä omistajat eivät tehneet. Mielenkiinnolla odotamme, minkälainen kauhu Almasta kehittyy. Perillä touhusimme hetken muita juttuja ja odotelimme ruuan valmistumista. Koska ruoka oli lähes valmista, ei mamma ja Ville viitsineet lähteä vielä metsälle. Ruuan jälkeen sitten. Ville kuitenkin päätti, että lähdetään katsomaan lähipellolla oleva saareke ja oja. Ojassa on nimittäin silloin tällöin oleillut sorsia ja saarekkeessa rusakko. Tutkin saarekkeen enkä löytänyt mitään. Kuitenkin Villen liikkeestä rusakko lähti liikkeelle saarekkeesta ja huomasin sen. Ei muuta kuin hirveällä kiireellä perään. Mulla ei tietenkään ollut päällä ajoliivejä eikä GPS-mokkulaa. Haukku kuului vielä kilsan päässä lähtöpaikalta. Sitten ei ole enää tietoa mun ajoista. Monesti rusakko tekee mulle helposti ovelat ja kadotan sen tielle. Nyt pääsin ihmeen pitkän matkaa jussin perässä. Ajon loppumisesta ei ole tietoa. Mitä luultavimmin siinä kävi samaan tapaan kuin aikaisemminkin eli hukkasin jussin taas.

Ruuan jälkeen Villen kanssa otimme mamma mukaan ja lähdimme käymään metsässä. Tällä kertaa sain ajoliivin ja GPS-mokkulan päälleni. Yritin parhaani mukaan pyöriä metsässä riistaa etsien. Mamma käveli toisaalla. Yhtäkkiä mamma alkoi huudella mua luokseen. Mamman jaloista oli lähtenyt rusakko. Pääsin jäljelle. Löysin jussin ja ajo alkoi. Ajo loppui lähes samantien jostain syystä. Samaan aikaan mamma seisoi lähes samassa paikassa, mistä jussi oli aikaisemmin lähtenyt. Mamma kuuli liikkeen ääntä. Mamma katsoi sivulle. Rusakko juoksee suoraan mammaa kohti. Mamma teki pienen liikkeen. Jussi jäi hetkeksi paikallaan ja jatkoi matkaansa toisaalle. Tulin takaisin mamman luokse ja pääsin tämänkin jussin jäljelle. Jostain syystä en ajoa saanut aikaiseksi. Nenä kyllä kävi ja yritin selvittää jälkeä. Alkoi tulla jo hämärää ja homma piti lopettaa, vaikka en olisi halunnut luovuttaa.

Sunnuntaiaamuna lähdimme uudemman kerran metsään. Tällä kertaa metsä vaikutti hiljaiselta. Ei rusakon rusakkoa näkynyt. Kiertelimme pitkin metsää ja tutkin pusikot. Meni jälleen kerran haistelemaan paikkoja, jossa jusseja voisi olla. Löysinkin mäyrän pesälle. Ainakin mamma ja Ville arvelivat, että olisin pesän kuulla käynyt, sillä GPS:n mukaan oli pitkään paikassa, jossa pesä on. Lisäksi ajoliivini GPS-mokkulan tasku selässä on sen verran likainen, että sen on pakko ollut osua johonkin märkään ja multaiseen...eli luolan "kattoon". En kuitenkaan jäänyt pitkäksi aikaa tutkimaan luolaa vaan jatkoin matkaa. Haistelin hetken mamman läheisyydessä. Nyt tuli nenään jostain mielenkiintoinen haju ja pusikko kutsui. Yhtäkkiä rähähdin. Mamma ja Ville ajattelivat, että sain jussin makuulta ylös ja pääsin aivan jussin kintereille. Ajohaukuin vain hetken ja sitten oli taas hiljaista. Ville katsoi GPS:stä, että olin jälleen paikoillani. Ville alkoi jo ihmetellä, että mikäs nyt ja lähti katsomaan rinteen reunalle, missä mun oli määrä olla. Siellä ilves seisoi isolla kivellä ja iso ilves kuulemma olikin. Ikinä ei kyseisessä metsikössä olla törmätty ilvekseen. Hetken Ville katseli ilvestä ja ilves seisoi aivan paikallaan. Mä aloin lähestyä ilvestä ja Villelle tuli kiire komentaa mut pysymään paikalla. Samassa kuin Ville lähti liikkelle, ilves lähti karkuun. Mut otettiin kiinni ja ajot jäi siihen. Kaksijalkaiset ovat hiukan ihmetelleet, miksi kauriita ei ole enää näkynyt kyseissä metsikössä. Nyt sitten syykin selvisi. Ilves on varmaankin saalistanut kauriita eivätkä ne enää uskalla tulla sinne. Kai se on kohta kolkannut kaikki rusakotkin.

Lähdimme vielä toisaalle kiertelemään peltoja rusakon toivossa. Kyllä hajuja haisi nenään aivan mielettömästi, mutta taaskaan ei yhtään jussia löytynyt. Taisin olla hiukan laiska menemään syvälle saarekkeisiin. Jussit kun päästävät aikas lähelle, ennen kuin lähtevät karkuun. Voi hyvin olla, että olen juossut jussin ohi sitä haistamatta ja jussi on pysynyt paikallansa. Kun lauantaina mamma näki useamman rusakon, hän ajatteli, että josko tänään kävisi samoin. Mamma rymysi myös saarekkeita. Ei vieläkään mitään. Pikku hiljaa alkoi mammalle ja Villelle tulla nälkä ja päätimme lähteä pois metsästystouhuista. Useamman tunnin haistelun jälkeen mua väsytti. Kotona nukuinkin pari päivää putkeen.

Tulevan viikonlopun metsästysreissu Nokialla Vapalon saaressa meinasi mennä puihin, sillä Villen polvi piti tänään tähystää. Kuitenkin tähystys peruuntui ja Ville pääseekin nyt sitten lähtemään saareen, eikä tarvitse pelätä leikattua polvea ja sen kuntoa. Kyseissä saaressa on hyvää se, että se kun ei ole kovinkaan iso saari. Ei pääse ajoeläin karkuun. Viime talvena ajoin peuran pois saaresta mantereelle jäätä pitkin. Nyt ei sitä vaaraa ole. Ja kuukauden päästä olisi Karkussa pitkäajokoekin. Mitenköhän mun mahtaa tällä kertaa käydä. Toivotaan parasta, että ajoeläimiä maastossa löytyy ja että maasto olisi sellaista, että ajaminen sujuu helposti. Viime vuoden ensimmäinen ja tällä kertaa ainoa ajokokeeni sijoittui maastoon, joka oli pelkkää hakkuuta. Hakuulla ei ollut kovinkaan helppoa edetä.

Nyt viikonloppua ja ajoja odottelemaan.

Syyskuun loppua eletään ja kuukauden päivät on metsästykautta takana. Olen päässyt kuukauden aikana lähes joka viikonloppu metsään. Lisäksi Ville piti kokonaisen yhden viikon metsästyslomaa. Tuolloin käytiin uusissa maastoissa valtion mailla. Pääsin miesten kanssa laavulla yötä. Oli aikas jänskää. Uni maittoi hyvin ulkoilmassa.

Ajohommiin olen päässyt ainoastaan pariin otteeseen. Olen keskittynyt metsäkanalintujen haukkumiseen. Silloin kun pyydetään metsäpyitä tai teeriä, en malta haulukkomiesten läheltä kovinkaan kauas lähteä...etten vaan missaa mitään. Pieniä hakulenkkejä olen tehnyt tuloksetta. Paikassa missä metsäkanalinnulla ollaan käyty, ei kauriita eikä peuroja ole ajettavaksi. Metsäjäniksetkin ovat niin harvassa. En ole metsäjänistä päässyt tutuissa metsissä ajamaankaan. Ja rusakot ei niin syvällä metsässä olekaan. Mutta kyllä ovat olleet teeret ja pyyt vähissä. Muutamia havaintoja tehty, mutta alas eivät miehet ole saaneet mitään.

Kun metsäkanalinnun pyynti loppuu, päästään paremmin keskittymään rusakoihin/jäniksiin ja kauriisiin. Josko mäkin pääsisi vihdoin ja viimein kunnolla ajohommiin. Viime viikonloppuna mamma ja Villen kanssa kävimme kiertämässä sukulaisen peltoja ja peltosaarekkeita rusakon toivossa. Menin tutkimaan erästä saareketta. Mamma ja Ville ihmettelivät, miten viivyn niin kauan saareketta tutkimassa. Olin tehnyt pienen lenkin saarekkeen takana löytäen lehmälaitumen ja mukavan löysän lehmän lannan. Siinä piti sitten kieritellä peittääkseni oman hajuni...ei rusakko haista mua, jos sellainen vastaan tulisi. Juoksin mamman ja Villen luokse. Hetken katsoivat, että mitä ihmettä mun liiville on oikein tapahtunut. Tajusivat tilanteen ja kuulemma ei voinut nauramatta mua katsoa. :) Sitten kyllä hymy hyytyi mammalta, kun mut piti ottaa autoon. Mulla on nimittäin ajoliivi sekä koko mun peräpää lehmän lannassa. Ajoliiviä ei pois saanut, ettei sotkisi käsiään. Autossa oli onneksi fleeceviltti. Mamma kääri mut vilttiin. Otti syliinsä ja piti tiukasti kiinni - onneksi lyhyen automatkan, jotta en sotkisi autoa. Ja ei muuta kuin perillä suorilta liivin kanssa suihkuun. Mamma yritti suihkutella varovasti vetoketjun kohdan, jotta saisi liivin multa pois päältä. GPS-mokkula ei saanut kastui, vaikka suojamuovissa olikin. Ajoliivi joutui pesukoneeseen ja mä shampoopesulle.

Kun liivi saatiin kuivaksi, lähdimme vielä käymään lähimetsässä naapurimökin Mikan ja Merjan kanssa. Kauden ensimmäisen rusakon saaminen lähellä. Sain rusakon ylös tiheästi kuusikosta. Ajo lähti liikkeelle. Mamma ja Merja eivät kerenneet/tajunneet siirtyä riittävän sivulle. Rusakko tuli polkua pitkin, näki naiset ja teki 90 asteen käännökseen. Mika oli haulukon kanssa liian kaukana ja siinä meni se ampumispaikka...eikä toista enää tullut. Ajo siirtyi kauemmas ja sitten menin hukkaamaan jäljen tielle. Noh...josko vastaavia paikkoja tulisi vielä uusia.

Mamma on usean viikon aikana ihmetellyt, minkä ihmeen takia mun FI MVA -titteliä ei vahvisteta. Mamma päättikin lähettää Kennelliittoon kyselyä asiasta. Heidän tietojärjestelmässään oli käynyt jonkinlainen kämmi eikä VERI-tuloksia listautunut lainkaan. Tällä viikolla lupasivat valioarvon vahvistaa. Valioarvoa ei varmaan olisi vahvistettu tämän vuoden puolella ellei mamma olisi tiedustellut tilanteesta. Miksi ikinä mikään asia ei toimi mutkattomasti.

Ensi viikolla mamma ja Ville lähtevät Egyptiin lomalle. Menen Villen äidille hoitoon. Seija ja Jorma ovat kovia lenkittämään mua. Pääsen varmaankin taas Jorman kanssa töihin mukaan...vahtimaan antiikiliikettä. :)

Kyllä se kesä vaan meni nopeasti. Nyt eletään jo syyskuuta. Onneksi vielä ei ole ollut kovinkaan syksyistä keliä. Ilmatkin ovat olleet suht lämpimiä. Syyskuu tietää sitä, että meikäläinen tulee pääsemään metsän juoksemaan vapaana. Kivaa.

Tai olenhan mä päässyt jo kerran metsään vapaaksi. Aluksi en oikein tajunnut, että nyt saan mennä vapaasti, kun koko kevään ja kesän niin ei ole saanut tehdä. Pyörinkin vaan ihmisten jaloissa. Meinasi jo isännällä mennä hermot, kun en lähde tekemään hakua. Kyllä mä lopulta lähdin tutkimaan paremmin maastoa. Ja löytyihän sieltä rusakko. Olisi ollut ihmisillä ampumapaikka, mutta vielä siihen ei ollut lupaa. Hukka kuitenkin tuli eräälle tielle. Kyllä yritin hukkaa paikata, mutta jussi oli osannut harhauttaa mut ihan täysin. Noh...sainpahan pienen ajon näin alkukauteen.

Sorsalle olen päässyt pariin otteeseen ja noutohommiakin on ollut tarjolla, jotka olen yrittänyt hoitaa parhaani mukaan. Eräänä päivänä miehet ampuivat sorsia pahaan paikkaan. Vaikka kuinka yritin päästä sorsan luokse, en edennyt mihinkään suuntaan. Oli vesi niin matalalla, että rannat oli pelkkää mutaa. Eteneminen mudassa oli täysin mahdotonta tällaisella lyhytkintulle. Olin aikas mudassa kyseisen illan jälkeen. Pesulle jouduin heti rannassa ja mamma joutui mut vielä pesemään kotona, sillä kuiva muta vaan pöllysi mun turkistani. Vaikeita olosuhteista johtuen sekä sorsastuksesta veneestä käsin, mulla on tapana käyttää pelastusliivejä...niinkuin nytkin. Ei tarvitse ihmisten pelätä mun hukkumista, jos nouto tapahtuu vaikeissa olosuhteissa. Ja mut on helppo nostaa pelastusliivien kahvasta veneeseen. :)

Eräällä sorsastuskerralla Ville ampui kaksi laukausta. Monesti tämä tarkoittaa yhden sorsan noutamista. Nytkin noudin yhden sorsan rantaan. Mamma ja Ville vaan käskivät mut takaisin noutohommiin. Enhän mä tajunnut, että miksi ihmeessä. Mähän just hain linnun. Mutta vedessä oli vielä kolme lintua noudettavana. Osa oli vielä haavakoita, jotka yrittivät piiloutua. Löysin loputkin sorsat ja toin ne rantaan mammalle ja Villelle. Ilman mua olisi linnut jääneet veteen. Ihmiset kun olivat maalla ja venettä ei lähimaillakaan.

Katsotaan, vieläkä miehet aikoo sorsastaa. Nyt kun kerran jänistys on alkanut ja metsäkanalinnutkin on kohta. Olisi hyvä kyllä vielä pariin kertaan päästä sorsannoutohommiin tai sitten jos pääsisi noutoa harjoittelemaan metsäkanalinnuilla. Mulla on nimittäin vielä treenattavaa linnun kantamisessa maalla. Tämä todettiin mäyräkoirakerhon järjestämässä VERI-treenissä. Linnun noudon hoidan hienosti vedestä, mutta kun mun etujalat ovat maalla, lintu tippuu suusta...enkä sitä suostu enää uudestaan suuhuni ottamaan ja kantamaan sitä maalla. Kerran kesällä tapahtui poikkeus kun harjoiteltiin VERI-juttuja variksella, variksen kannoin pitkälle maalle. Eli treeniä treeniä vaan. VERI-treeneissä meillä on Hautamäen Pekka opastamassa. Pekan mukaan kun nouto sujuu maalla, niin se sujuu myös vedessä. Yrittivät mulla ns. pakkonoutoa eli noudettava esine laitettiin väkisin mun suuhuni ja kehumisella yrittivät kannustaa mua pitämään esinettä suussa. Mähän otin pakotteesta niin nokkiini, että en tämän jälkeen suostunut kyseiseen esineeseen päin katsomaan. Susanna koitti vielä samaa kotona mun yhdellä lelulla. En ole tämän jälkeen suostunut leluun koskemaan. Susannan mukaan pakkonouto saadaan unohtaa, kun menen siitä niin lukkoon. Toinen treenikeino on keksittävä, jos mamma haaveilee vielä joskus VERI-kokeesta ykköstulosta. :)

Mäykkykerho on ollut aktiivinen ja järjestänyt VERI-harkkojen lisäksi agilityyn tutustumisen. Käytiin tutustumisessa mamman kanssa ja saatiin tutustumisen aikana todeta, että agility ei oo mun juttuni. Tai sitten mun löysään ja laiskaan olemukseen vaikutti paikka. Paikkana oli ns. vanha lato, jossa oli lattiana matto. Ohjaajan mukaan matolla on kymmenen vuoden pissat. Mä todellakin haistoin ne pissat. Olin kokoajan nenä maassa ja mamma joutui tekemään kunnolla töitä saadakseen muhun edes jonkinlaisen kontaktin. Ensimmäisenä kokeiltiin putkea. Aluksi olin vähän, että "mikä tää on, pitääkö tästä mennä läpi". Kyllä mä sit lopulta suostuin läpi menemään. Joka kerta nopeammin ja nopeammin...ja kun olin tokalla putkikerralla saanut merkattu putken sisältä. Ei ollut mamma kyseiseen tekoon oikein tyytyväinen. Mutta pentele, kun siellä haisi niin paljon muut koirat. Lisäksi pujottelukepit eivät oikein jaksaneet kiinnostaa. Aluksi mentiin vaan ihan paria keppiä ja joka kerta kiersin ekan kepin väärältä puolelta, vaikka mitä mamma yritti tehdä. Puomi olikin ihan ok ja sen menin kaikkein vauhdikkaimmin. Tunnin aikana ei muuta kerittykään tekemään. Ja tähän sai meidän agilityt jäädäkin. Mamma lupasi, että jatkossa keskitytään vain ja ainoastaan riistanhajun sisältäviin harrastuksiin. Se sopii mulle vallan mainiosti.

Tänään kävimme Moision ala-asteen 5B-luokan järjestämässä mätsärissä. Mamma halusi mennä sinne kannatuksen vuoksi. Mamma ajatteli, ettei sinne varmaankaan tule paljoakaan koiria ja päästää nopeasti pois. Kuitenkin mätsärissä oli yllättävän paljon koiria eikä päästy nopeasti pois. Olin nimittäin pienten aikuisten sinisten ykkönen ja piti odottaa BIS-kehää. Noh...tämä odottaminen on tullu tutuksi kesän näyttelyistä. Tämän päivänen odottaminen oli onneksi pientä kesän näyttelyiden odottamiseen. Ja jälleen odottaminen palkittiin. Olin BIS-4. Kaikkea kivaa tuli palkinnoksi: yhteensä 9 kiloa nappuloita, pari pakettin puruluita, pari lelua, Musti & Murri -liivi, pari ekokangaskassia ja sellainen led -työvalosysteemi. Ja tietysti sain myäs pokaalin ja pari ruusuketta. Koululaiset olivat hienosti ruusukkeet koristelleet. :)

Nyt alkaakin ensi viikonlopun odottelu, kun lähdemme taas maalle. Pääsen metsälle. Lisäksi Ville jää viikon päästä viikon lomalle ja aikoo mennä loppuviikosta metsäkanalinnulle. Osti juuri luvat valtion maille. Toivottavasti pääsen mukaan. Pitäkää peukkuja, että pääsen. ;)

No niin, nyt se sitten vihdoista viime toteutui. Nimittäin musta tuli viime sunnuntaina Suomen muotovalio. Ajatella, meikäläisestä. Kaikkea kanssa. Tein historiaa, sillä olen Mircas-kennelin ensimmäinen FI MVA. Kyllä mamma on musta ylpeä. Kesä on kuulemma ollut mun kanssa aivan uskomaton. :)

Olimme mamman kanssa viime sunnuntaina Jämsässä Suomen Saksanmetsästysterrierien järjestämässä vesiriistakokeessa. Mammalla oli toiveissa, että tulisi toinen kakkostulos, jotta valioituisin. Kokeista ei vaan koskaan tiedä etukäteen, miten menee. Olin kokeessa mukana ainoana mäykkynä. Mammalla oli semmoinen fiilis ennen tulosten julkaisua, että koe ei mennyt aivan niin hyvin kuin Pomarkun koe.

Ja kokeeseen...Arvaa vaan, kiinnostiko mua tarkistaa vettä, jossa ei ollut kaislikkoa lähimaillakaan. Mähän lähdin mamman heittämän kiven perässä syvemmälle veteen. Näin lammen vastarannalla kaislikon. Päätin lähteä sinne. Mamma huuteli mua rannalta, mutta mä vaan uin kauemmas. Mamma joutui huutamaan kovaa, jotta käännyin takaisinpäin. Tuomarin mukaan en kuunnellut mamman ohjeita. Mielellänihän mä olisin tyhjän veden tarkastanut, jos tosiaankin olisi ollut mitä tarkistaa eli sitä kaislikkoa. Kaislikossa ollaan hommaa treenattukin. Kyllähän sitä tyhmempikin jo näkee rannalta, onko vedessä mitään vai ei, jos kerran kyseessä on avoin vesi.

Noudossa pysyin hienosti paikallani linnun lentäessä ja ammuttaessa ja luvalla lähdin lintua noutamaan. Taas lintuna oli harmaalokki ja meikäläiselle oli hiukan liikaa, että ison linnun siipiä ei oltu sidottu lintuun kiinni. Ison linnun avoimet siivet hankaloittivat linnun liikuttamista. Siivestä sain kiinni, josta sain linnun raahattua rantaan. Aluksi jätin linnun aivan rantaveteen, itse olin jo kuivalla maalla. Mamman pyynnöstä raahasin linnun kuivalle maalle. Pyynnöistä huolimatta en vienyt lintua mammalle vaan aloin nyppiä linnusta höyheniä. Sitten mamma ottikin linnun multa pois.

Jäljestys meni aivan nappiin. Jäljestin narussa maavainuisesti. Kuljin tarkasti jäljen päällä. Tuomarin julkistaessa tuloksia hän sanoi, että olin ainoa koira joka jäljesti oikein. Jee. :)

Ja sitten saatiinkin tunnin verran odottaa tuloksia. Kokeessa oli viisi koiraa. Yhtään koiraa ei saanut nollaa eikä ykköstä. Kaksi koiraa sain kakkostuloksen ja toinen niistä olin minä. Olin kokeen toiseksi paras koira. Mamman kasvoille nousi leveä hymy, kun tajusi, että valioiduin. Pisteitä Jämsän kokeesta tuli saman verran kuin Pomarkussa eli 17 pistettä. Tyhjän veden tarkistuksessa pisteitä tuli vähemmän kuin viime kokeessa, mutta noudossa ja jäljestyksessä pisteitä tuli enemmän. Tästä on hyvä lähteä treenaamaan lisää, jos joskus se ykkönenkin sieltä tulisi. ;)

Eilen oli taas aikasmoinen näyttelypäivä. Olimme eilen Lammilla ryhmänäyttelyssä. Näyttely oli mulle ns. ylimääräinen, kun kerran kaikki sertitkin ovat kasassa. Meillä ei ollut tuloksen suhteen minkäänlaisia tavoitteita. Kunhan lähdettiin katsomaan, kuinka meikäläisen käy.

Tuomarina mäykkykehissä oli Anita Alatalo. Olin lopulta ROP. Mäykkykehien jälkeen tuomari kävi vielä erikseen toivottamassa onnea ryhmäkehään. Mainitsi vielä erikseen, kuinka kaunis pää mulla on. Olin ihan imarreltu. Ryhmäkehää saatiin odotella auringonpaisteessa 3,5 tuntia. Onneksi meillä oli seurana "naapurissa" lyhytkarvainen mäykky Minttu (Unita's Peppermint) omistajansa kanssa. Kävi siinä eräs puhelias nainenkin juttusilla ja jutteli pitkään ja meitsi sai mukavalta naiselta rapsutuksia. Vihdoin ryhmäkehä alkoi. Ryhmäkehässä oli mukana 4-ryhmän lisäksi myäs 6-ryhmä. Ryhmäkehän arvosteli tuomari Erja Nummi. Mamma ajatteli, että tipun heti ensimmäisenä pois. Ensimmäisestä tiputuksesta selvisimme. Ja toisessakin tiputuksessa tuomari käveli ohitsemme. Mamma huomasi, että kehässä oli jäljellä enää neljä koiraa eli tulisin sijoittumaan ryhmäkehässä. Ja tuomari alkoi sijoittamaan koiria. 4. ja 3. sijoitukset oli jo jaettu ja edelleen seison arvosteltavana. Tuomari katseli hetken mua ja kilpakumppaniani dalmatiankoiraa. Lopulta tuomari ojensi mammalla punaisen ruusukkeen. Meitsi oli RYP-1. Uskomatonta. Ryhmäkehässä ei sijoittunut muita mäykkyjä. Ykkösryhmän kehän voitto uljas ja voimakasliikkeinen saksanpaimenkoira. Eihän mulla ollut saumaa sitä vastaan. Meikäläinen koitti tappijaloilla edetä nurmikentällä kuin taas saksanpaimenkoira liiteli pitkin nurmea hirveällä vauhdilla. Saksanpaimenkoira oli BIS-1 ja minä olin BIS-2. Sain palkinnoksi ison ruusukkeen ja pokaalin ja lisäksi 15 kiloa nappuloita. Mamman pitää nyt tehdä tilaa mun palkintohyllylle, että tämänkin päiväiset pokaalit mahtuvat esille.

Näihin saavutuksiin on hyvä lopettaa. Nyt on edessä taukoa näyttelyistä. Mamma sanoi, että silloin tällöin voidaan näyttelyissä käydä pyörähtämässä, jos sattuu sellainen lähellä olemaan. Olisihan se kiva jatkaa, kun kerran nyt noita ruusukkeita ja pokaaleita on alkanut tulemaan paremmin. :)

Sitten muihin juttuihin... Oltiin tämän viikon alussa käymässä Villen mummon ja vaarin mökillä Saimaan rannalla Savonlinnassa saaressa. Mä sain nauttia vapaanaolosta. En kauaksi mökistä lähtenyt. Miksi olisin lähtenyt...missään ei haissut edes riista. Paitsi rannassa...siellä kaivoin yhden päivän taas myyriä. Aikamoiset kolot sain rantamaahan tehtyä. Mamma kauhisteli mun nenän päällistäni päivän päätteeksi. Okset, juuret ja maa oli raapinut sen auki. Seuraavana päivänä multa kiellettiin kaivuuhommat kokonaan...vaikkakin pääsin kaivamaan mamman ollessa saunassa. Ja nenä aukesi lisää. Mamma kauhisteli, että mitähän lauantain näyttelytuomari sanoo mun rupisesta nenästäni. Eipä sanonut mitään. :) Mukavaa oli mökillä. Toivottavasti pääsen sinne vielä syksymmälle toisenkin kerran.

Oltiin eilen mamman kanssa Pomarkussa vesiriistakokeessa. Lähdimme ajamaan kohti Pomarkkua vähän ennen aamuseitsemää. Kokeen oli tarkoitus alkaa klo 9.00. Kuitenkaan ylituomareiden puheen sekä järjestyksen arpominen alkoi hivenen myöhässä. Koiria oli sen verran paljon, että koirat jaettiin kahdelle tuomarille. Meillä toimi tuomarina Kai Nybonn. Päästiin onneksi pikkuhiljaa siirtymään koepaikalle.

Meidän ryhmä aloitti haulla kaislikosta ilman lintua. Tuomarin antaessa luvan mamma kehotti mua menemään etsimään sorsaa. Kävin haistelemassa vettä, mutta ei oikein innostanut sellaisesta mudasta lähteä uimaan. Saman tien vedessä molskahti joku. Pakkohan sitä oli lähteä katsomaan, mikä se mahtoi olla. Uin haulikon kantaman verran eteen. Sitten siirryin omatoimisesti tarkistamaan vasenta puolta. Senkin tarkistin kuulemma hienosti. Mamman pyynnöstä lähdin rantaa kohti ja sain käskyn tarkistaa oikean puolen. En mennyt riittävän pitkälle oikealla vaan kaarsin mukavan näkäisee kaislikkoon, josta nousin ylös ja aloin haistella vesirajaa. Toivoin löytäväni myyrän. Mamma yritti mua pyytää luokseen. Olisi heittänyt vielä kiven oikealle, jotta olisi tarkistanut tarkistamatta jääneen kulman. Kuitenkin haistelin rantaa niin, että tuomari käski ottaa minut kiinni. Siihen loppui se osio.

Seuraavaksi jatkoimme linnun noudolla. Vuoroa odotellessa jo hiukan kuumenin, kun kuulin moneen otteeseen laukauksen. Lopulta oli munkin vuoro päästä katsomaan rantaan. Mamma piti musta kiinni, että en menisi vielä veteen. Sitten lensi lintu ja kuului laukaus. Tuomarin antaessa luvan mamma käski mun hakea linnun. Menin innokkaasti veteen ja uin linnun luokse. Sitten kun lintu oli tarkoitus ottaa suuhun, niin aloinkin kiertää ja ihmetellä lintua. Ei se ollutkaan mikään sorsa vaan joku aivan oudon hajuinen iso lintu, joka oli aikas vaikeaa ottaa suuhun. Mamma rannalta kannusti mua tuomaan linnun. Päätinkin ottaa pyrstösulista kiinni ja lähdin uimaan kohti rantaa. Matkalla korjasin linnun paremmin suuhuni. En mennytkään linnun kanssa mamman luo, vaan kiersin linnun kanssa kaislikkoon ja tiputin sen rantaan. Mamman pyynnöistä huolimatta en lintua vienyt mammalle. Tuomari pyysi mut ottamaan jälleen kiinni ja se oli siinä.

Kolmatta osiota varten vaihdoimme paikkaa, järven rannalta metsään. Odotellessa paarmoja pyöri ympärillä. Mammaa hiukan jänskätti, suostunko jäljestämään lokilla tehtyä raahausjälkeä, kun kerran vieroksuin lintua hiukan noudossa. Kuitenkin kun minulla osoitettiin aloituskohta ja höyheniä haisteltuani aloin seurata hajua. Tuomarin mukaan seurasin jälkeä kuin juna raiteita. Kuitenkin 30 metriä ennen harhauduin pois jäljeltä. Mammakin tiesi, että nyt taitaa olla väärä suunta, mutta ei mamma voinut tehdä tilanteessa mitään. Kun nenään tulee mielenkiintoisempi haju kuin lokin haju, tottakai lähden sitä seuraamaan. Hukka tuli ja mut tuotiin takaisin jäljelle. Nyt löysin linnun ja haistelin sitä merkiksi.

Koe oli suoritettu ja sitten alkoi tulosten odottelu. Meidän tullessa metsästä pois, toinen ryhmä vielä suoritti noutoa...ja pitkään. Toinen ryhmä lopetti varmaan tunnin meidän ryhmän jälkeen. Ja koska kyseessä oli mäyräkoiraleiri, jonka yhteydessä koe järjestettiin, ei kenelläkään ollut mitään kiirettä tulosten kanssa. Tietysti ne muutamat, jotka olivat leirin ulkopuolelta, olisivat halunneet tulokset mahdollisimman nopeasti. Mamman kanssa jouduimme odottamaan tuloksia semmoiset viitisen tuntia. Mä sain rauhassa nukkua auton takakontissa häkissä. Näin mukavasti häkistä lähellä kulkevia koiria ja ihmisiä, kun auton takaluukku oli kokoajan auki. Välillä mamma oli mun kanssa takaluukussa istuskelemassa. Välillä kävimme kävelemässä.

Lopulta odotus palkittiin ja oli tulosten julkistaminen edessä. Huonoimman pistemäärän saaneesta koirasta aloitettiin. Mammaa jänskätti, koskahan meikäläisen nimi sanotaan. Ensi tuli nollatulokset. Mun nimeä ei mainittu. Sitten tuli kolmostulokset, eikä niidenkään joukossa sanottu mun nimeä. Mamman kasvoille tuli hymy, kun tajusi, että meitsi tulee saamaan kakkostulokset. Niinhän se sitten oli. Mun tulos oli ensimmäisessä VERI-kokeessani, johon ei oltu treenattu, VERI2 ja 17 pistettä. Mamma oli musta ylpeä. Lisäksi kun tuomari sanoi imartelevia sanoja kertoessaan mun arvostelun. Kuulemma mulla ja mammalla on hyvä kontakti keskenään...ja musta tulisi todella hyvä vesiriistakoira, kun hiukan treenattaisiin lisää.

Nyt mulla on yksi kakkostulos kasassa. Tarvitsisi saada vielä toinen kakkostulos VERI-kokeesta. Tämän jälkeen musta saataisiin Suomen muotovalio. Mamma on haaveillut moisesta eikä ole koskaan osannut kuvitella, että joku päivä oltaisiin näinkin lähellä. :)

Kyllähän se norjalainen tuomari musta ilmeisestikin tykkäsi eilen Hämeenlinnan näyttelyssä. Olin nimittäin ROP saaden kolmannen sertini, lisäksi olin RYP-4. Mamma oli aivan ihmeissään, että mitenkäs tässä näin pääsi käymään. Mutta kyllä mamma oli musta ylpeä, saatiin matkaan kolme hienoa ruusuketta ja pokaalia. :)

Ennen näyttelyä mamma ajatteli, että olemme kotona jo puolen päivän aikaan, kk mäykkyjen arvostelu kun alkoi kymmeneltä. Kuitenkin näyttelypäivä venähti niin pitkäksi, että olimme kotona vasta vartin yli viisi. Kk mäykkykehän jälkeen oli semmoinen 4,5 - 5 tunnin odottelu ennen ryhmäkehää. Mamma harmitteli, että tajusi hiukan liian myöhään sen, että mehän olisimme kerenneet käydä kotona ennen ryhmäkehää. Kävimme odotellessa mamman kanssa Aulangolla evästämässä, syömässä jätskit ja nauttimassa mahtavasta ulkoilmasta. Siellä kävi mukava pieni tuulenvirekin, toisin kuin näyttelypaikalla. Siellä oli todella kuuma ja seisova ilma. Nähtiin näyttelyssä myäs Tia ja Svante sekä Hanna ja Mahti. Svantella ja Tiallakin meni oikein hienosti. Svante oli RYP-1. Onnea!

Näyttelyreissut ottaa mulla muutenkin koville, ja kun siihen päälle laitetaan helle. Kyseinen tilanne alkoi ottamaan meikäläisen kunnon päälle ja vähän kaikki alkoi ottamaan mun hermoille. Normaalisti menen innolla ihmisten luo, mutta nyt kun Tia kokeili mua, mä en tykännyt siitä yhtään ja murisin. Mamma kummasteli moista käytöstä. Lisäksi piti ärähtää eräälle koiralle, kun tuli liian liki. Onneksi sain kotona olla rauhassa loppupäivän. Ei kiitos enää samanlaisia päiviä. Eipä niitä taida olla tulossakaan. Heinäkuussa käydään vielä Lammin näyttelyssä, kun sinne kerran mut on ilmoitettu. Sit saa jäädä näyttelyissä käynnit, kun kerran nyt on kasassa ne kolme vaadittavaa sertiä. Tietysti voi olla, että jossain näyttelyssä voi silloin tällöin käydä huvin vuoksi pyörähtämässä.

Seuraava tavoite on saada muotovalioarvoon vaadittava käyttökoetulos. Siinä onkin sitten tekemistä. Ensimmäinen koitos on huomenna, kun lähdetään mamman kanssa Pomarkkuun vesiriistakokeeseen. Taitaa kyllä koe tosiaankin jäädä vaan kokeiluksi. Mamma ei usko, että sieltä suurempaa menestystä tulee. Mamma on kuulemma tyytyväinen, jos jonkinlainen tulos tulee. Noh...se nähdään huomenna.

Laihdutuskuuri jatkuu. Olen saanut pienempiä ruoka-annoksia. Tylsää. Minkälaisia ihmisiä mulla on perheessä, kun antavat toisen nähdä nälkää. Hemmetti soikoon. Eilenkin Ville ja mamma grillasivat kanaa enkä saanut mitään. Makoilin grillauksen jälkeen, vielä mamman mennessä nukkumaan, ruokakupin vieressä, josko mulle jotain herkkuja antaisivat. Eivät antaneet. Pyh.

Viikonloppuna kävimme Villen isän luona maalla. Aikaisemmin olen maalla päässyt pihassa juoksentelemaan vapaana. Nyt multa on sekin ilo viety. Pihapiirissä kuulemma oleilee rusakon poikanen. Ihmiset eivät halua ottaa riskiä, että löytäisin sen ja alkaisin ajohommiin. Voisi nimittäin olla, että saisin sen kiinni. äitienpäivänä pääsin pienen matkan poikasta ajamaan, kun mamma ja Ville eivät vielä tienneet jussin pojasta. Siinä se pihassa otti pitkää pituuttaa aurinkoa, kun löysin sen ja alkoi ajo. En tiedä, mihin koloseen se juoksi piiloon. En kerennyt sitä löytää uudelleen, kun Ville nappasi mua pannasta kiinni ja vei pois. Myöhemmin kuultiin Villen isältä, että poikanen oleilee pihassa. On jopa käynyt ulko-oven takana kuistilla katsastelemassa tilannetta. Eli mun ilmeisesti on oltava maalla kiinni vielä jonkin aikaa, jotta rusakko saa kasvaa rauhassa...ja pääsen sitä sitten syksyllä ajamaan. ;)

Viikonloppuna Susanna teki mulle maalla verijäljen. Aikaisemmin olen vaan yrittänyt etsiä riistaa ja verijäljen jäljestyksestä ei oikein ole meinannut tulla mitään. Nyt seurasin hienosti jälkeä, yhtä kulman oikaisua ja toisen kulman peuran jälkien herättämää kiinnostusta lukuunottamatta. Kaatona oli kauriin sorkka, mikä ei kiinnostanut mua pätkääkään. Ennen metsään lähtöä sorkka kyllä kiinnosti. Mulle tuli kyllä jäljestämisen jälkeen niin kuuma, että halusin vaan juomaan ja lepäämään. Susanna oli sitä mieltä, että kyllä mulle voisi vielä toisenkin kerran jälken tehdä. Josko jäljestys alkaisi siitä sujua aina paremmin ja paremmin. Ihan kivaa puuhaa, kun saa käyttää nenään ja haistella.

Uimaankin olen muutamaan otteeseen jo päässyt. Ensi viikonloppuna ollaan taas menossa maalle ja on luvattu tosi lämmintä keliä. Josko sitä taas pääsisi uimaan ja keppiä noutamaan. Mamma meni ilmoittamaan mut kesäkuun lopussa Pomarkun VERI-kokeeseen. Tässä jänskätään, että pääsenkö mukaan. Lisäksi kesäkuun lopussa on Hämeenlinnan näyttely. Saas nähdä, mitä norjalainen tuomari musta tällä kertaa sanoo.

Kolmen päivän näyttelyputki on nyt sitten ohi...onneksi. Mua ei nimittäin olisi kiinnostanut kiertää kehää enää.

Perjantain Hollolan näyttely meni oikein hienosti. Mamma oli erittäin tyytyväinen mun esiintymiseeni. Nummijärvi vaan kierrätti aikas monta kertaa kehää ympäri ja taisi mulla jo viimeisillä kierroksilla alhaa turhautuminen nousta pintaan. Nummijärvi antoi oikein imartelevan sanallisen arvostelun ja olinkin lopulta PU2 ja PU1:n ollessa FI MVA siirtyi serti mulle. Mamma oli onnesta soikeana. Se olikin mun toinen serti.

Näytteleminen jatkui lauantaina Mouhijärvellä. Mua jo hiukan laiskotutti kehässä kiertäminen ja Lehtinen tunnetusti kierrättää kehässä monta kierrosta ja niin teki nytkin. Nyt alkoi jo mun turhautumiseni kehässä kiertämiseen näkyä. Liikkumiseni ei ollut lähellekään sitä, mitä se voisi olla. Tällä kertaa sain EH:n ja olin luokkani neljäs. Olen ollut Lehtisen arvosteltavana aikaisemminkin, eikä arvostelu kovinkaan paljon eronnut aikaisemmasta. Veljeni Mircas Zombi, tuttavien kesken Immu, oli myös mukana näyttelyssä. Immu sai hienosti ERIn ollen avoimen luokan kakkonen. Sijoitusta PU-kehässä ei kuitenkaan tullut. Tapasin myös puolisiskoni Mircas Carmonan ja tottakai olin jutuissa myäs kasvattajani Mirkan kanssa. Puhelivat mamman kanssa, että mut pitäisi viedä syksyllä ajokokeisiin ja koittaa saada mulle käyttökoetulos.

Näyttelyt jatkuivat vielä sunnuntaina Turengissa. Tää oli jo mulle liikaa. Mä en halunnut kävellä reippaasti kehässä. Susanna melkeinpä joutui vetämään mua perässään. Tuomarikin arvosteluun kirjoitti: "liikkuu hieman löysästi". Kas kummaa. Mua kun ei kehän kiertäminen kiinnostanut enää pätkääkään. Sain tänäänkin EH:n ja olin luokkani nelonen.

Tuomarit, joilla olin aikaisemmin käynyt, eivät muuttaneet paljoakaan arvostelujaan. Eli eipä sitä kannata enää nähdä vaivaa ja kuluttaa rahoja tuomareihin, joilla on aikaisemmin käynyt. Paitsi tietysti esim. varasertin anteelle tuomarille voisi vielä käydä uudelleen. Josko se kolmas serti tulisi joskus. Nyt kun Mouhijärven eikä Turengin näyttelystä irronnut mitään suurempaa menestystä, yritys on vielä kovempi saada se kolmaskin serti.

Mamma on oikein kiitollinen Taialle, joka antoi hyviä neuvoja Turengin näyttelyssä. Yritetään ottaa neuvoista vaari ja toivottavasti auttavat tulevaisuudessa. :)

Perjantaina Nummijärvi mainitsi mua pöydällä tutkiessa, että hiukan rotevassa kunnossa. Samoin pariin muuhun otteeseen sain kuulla, että multa ehkä voisi pudottaa hieman painoa. Noita sanoja miettiessään mamma päätti punnita mut. Ja totta se oli. Mun paino on jonkin verran noussut. Joudun kuulemma nyt laihdutuskuurille...joka tietää enemmän liikuntaa...kivaa. Ja ruoan määrä taitaa vähentyä...harmillista.

Tampereen näyttelyn löysän tuomarilinjan vuoksi Susanna päätti ilmoittaa mut Jämsän ryhmikseen Mähösen Markun arvosteltavaksi. Mähönen kun on tiukkaa linjaa vetävä tuomari. Olen ollut kerran aikaisemmin Mähösen arvosteltavana. Olin tuolloin nuori jätkä ja Susanna halusi tietää, olinko Mähösen mielestä muuttunut siitä yhtään parempaan suuntaan.

Ryhmis oli tänään. Saatiin Susannan kanssa matkakavereiksi Manu & Nana sekä Kirsi & Eero. Kiva, kun ei tarvinnut reissata yksin. Vaikka tiedossa oli, että Mähönen on tiukka...ei oltaisi uskottu, että vetää niin tiukkaa linjaa kuin mitä tänään veti. Näyttelyyn oli ilmoitettu kahdeksan normaalikokoista karkkaria. Yksikään ei saanut vaaleanpunaista nauhaa, vaikka joukossa oli parikin koiraa, jotka pääasiassa vaaleanpunaisia nauhoja keräävät. Susannalla oli jo ennalta semmoinen fiilis, että punainen nauha tulee...ja niinhän se sitten tulikin. Olin luokkani toinen. Hävisin samaiselle koiralle kuin viime vuoden Valkeakosken näyttelyn PU-kehässä.

Mähösen arvostelussa oli pienoisia eroja verrattuna 2,5 vuoden takaiseen arvosteluun. Nyt mulla on hiukan niukahkot kulmaukset. 2,5 vuotta sitten kulmaukset olivat vielä hyvät. Mihinköhän mun kulmaukset ovat oikeen kadonneet...? Aikaisemmin kannoin häntääni rumasti. Nyt toivoi, että olisi kantanut häntääni hiukan kauniimmin. :) Olisiko tapahtunut hiukan edistystä hännän kannon suhteen. En tainnut nostaa tällä kertaa häntääni enää niin korkealle, kun on aikaisemmin ollut tapana. Mamma toivookin, että hännän kanto valuisi hiljakseen alaspäin ja jossain vaiheessa kantaisin sen kauniisti sulautuen selkälinjaan. Tällä kertaa Mähönen ei maininnut mitään muuta hännästäni kuin sen kannon. 2,5 vuotta sitten mulla oli vielä korkealle kiinnittynyt häntä. Onkohan sen kiinnityskohta jotenkin muuttunut. :)

Kahden viikosta päästä onkin sitten kolmen näyttelyn putki tiedossa: Hollola - Mouhijärvi - Turenki. Katsotaan mitä Nummijärvi - Lehtinen - Timonen sanovat meikäläisestä. Mamma odottaa mielenkiinnolla Nummijärven arvostelua. Lehtisestä ei ole sen suurempia odotuksia. Timosesta ei oikein tiedä. Timosen arvosteltavana olen ollut kaksi kertaa aikaisemminkin, ensin tuli EH ja toisesta ERI. Sen näkee, minkä seuraavaksi antaa. :)

Muuten tässä elo on ollut rauhallista. Maallakin kun ollaan käyty, olen joutunut olemaan narussa kiinni. On mut onneksi kuitenkin viety metsään haistelemaan. Ja olen keksinyt uuden metsästyksen kohteen, nimittäin myyrät. Meidän omalla takapihalla olen yrittänyt pyydystää myyrää, samoin Susannan vanhempien luona sekä sitten maalla. Tuiskukin on nyt ollut pariin otteeseen maalla, joten olen päässyt leikkimään lajikumppanini kanssa. Leikkikavereita pitäisi saada vähän enemmän. Lenkilläkin tulee vastaan aina muutama tuttu koira, jonka kanssa haluaisin riehua...ei vaan leikkimisestä tule hihnassa oikein mitään. Noh...meikäläinen odottelee kesää nauttien kevään auringosta terassilla maaten.

Tylsää, kun en pääse vapaana juoksemaan metsässä. Mä niin haluaisin haistella vapaasti riistanhajuja ja päästä ajamaan. Aikaisemmin tässä kuussa mamman kanssa nähtiin metsäkauriin jälkiä tuossa lähimetsässä ja mietittiin, ovatkohan kauriit läpikulkumatkalla vai ovatko jääneet elelemään lähimetsään. Vaikuttaisi siltä, että kauriit tulivat jäädäkseen. Viime perjantaina mamman kanssa metsässä lenkkeillessä näkyi selvä kauriiden polku. Hetken matkaa kuljettuamme mun nenään tuli aivan mahtava tuoksu...kauriin tuoksu. Kyllä mammaa taas vietiin, kun meikäläinen kiskoi hihnassa kauhealla kiireellä hajua kohti. Jonkin matkaa kulkettuamme mamma näkikin kaksi kaurista, jotka loikkivat meitä karkuun. Vielä vaan yritin väkisin jälkien perään pois polulta, mutta mamma ei suostunut lähteä tarpomaan umpihankeen. Olisi ollut niin mahtava paikka. Mutta vielä mahtavampi paikka olisi ollut eilenillalla. Mamma päätti, että mennään iltalenkistä osa metsässä, kun illalla on vielä kellojen siirron vuoksi valoisaa. Kävelimme polkua pitkin ja mamma siirsi katseensa metsän vieressä olevalle pellolle. Pellolla oli seitsemän metsäkaurista. Voi taivas. Miettikää, seitsemän. Niiden perään kun olisi päässyt. Aluksi en nähnyt enkä haistanut kauriita. Mamma nosti mut syliin ja näin paremmin pellolle. Näin kauriiden liikehdinnän ja kyllä mulla tuli kiire ja itkukin pääsi. Kiskoin joka suuntaan, kun en tiennyt, että mihin mennä. Kauriit huomasivat meidän ja lähtivät komeasti loikkien pellolta syvemmälle metsään. Mamma näytti mulle vielä kauriita ja into vaan kasvoi. Jälkiä pääsin haistamaan, mutta siihen se sitten jäikin. Voi, kun pääsisi touko-kesäkuun vaihteessa metsälle kaurispukkia ajamaan. Mutta enhän mä pääse, mä en erota onko kyseessä uros vai naaras...mulle kelpaa kaikki.

Viikonloppuna käytiin maalla. Ja sielläkin oli aikas tylsää juuri siitä syystä, että en päässyt metsään juoksemaan. Mamma ja Ville pukivat JahtiJaktit päälle ja mä luulin, että nyt sitä mennään metsään...me mentiinkin vain pilkille. Jäällä pääsin juoksemaan vapaana, mutta eipä siellä mulle paljoa hajuja ollut. Kokoajan mua kiellettiin, jos yritin mennä läheiseen saareen haistelemaan. Sitten sainkin hyvän syyn lähteä. Varis kyttäsi meidän kalasaalista lähellä ja päätin ajaa sen pois. Lähdinkin juoksemaan variksen perässä ja suljin korvani huudoilta. Pääsin saareen tuoksuttelemaan hajuja. Mamma se lähti mun peräänikin ja joutui jonkin aikaa huutelemaan, kunnes menin mammaa katsomaan. Sitten jouduinkin kiinni. Tylsää.

Mamma se koittaa kovasti miettiä mulle tekemistä ja touhua. Nyt se onkin lueskellut VERI-kokeiden sääntöjä ja yrittänyt tutkailla, miten kokeita mahtaa kesän aikana olla. Katsotaan, jääkö tämäkin vaan haaveilun tasolle vai vielä mamma mut ihan oikeasti kyseiseen kokeeseen. Kuulemma pientä treeniä vielä tarvitaan ennen koetta. ;)

Tampereen näyttely on nyt sitten takana. Näyttely oli aikas tyhjän kanssa. Karkkareita oli paikan päällä monen monta. Ja tuomari jakoa paria EH:ta lukuunottamatta kaikille ERIn. Meikäläisen luokassa oli koiria paikalla 11-12 kpl ja kaikki saivat ERIn. Täten saman verran koiria oli myös kilpailuluokassa. Ei mulla ollut mitään mahdollisuuksia sijoittua konkareiden joukossa. Eli kilpailuluokassa ei sijoitusta tullut. Mamma oli oikein tyytyväinen esiintymiseeni ja muuhun olemiseeni. Olin erittäin nätisti. Yksi kokemus tuli taas lisää, jos ei muuta. Mamma miettiinkin jo seuraavaa näyttelyä, mihin mut ilmoittaisi. Jämsä on edelleen kiikun kaakun, ilmoittaako vaiko ei. Katsotaan, mihin tulokseen mamma tulee. :)

Tampereen näyttely lähestyy. Lauantaina selviää, mitä brittituomari Wendle Moore sanoo meikäläisestä. Saadaan mamman kanssa mahdollisesti Roosa, mamman kummityttö, mukaan näyttelyyn. Roosa on ollut meidän mukana viime vuonna useassa näyttelyssä. Tampereelle pitäisi tulla keskustelupalstoilta tuttuja mäykkyjä. Mielenkiintoista nähdä, minkälaisia kaverit ovat livenä.

Viikonloppuna pääsin mukavasti ulkoilemaan. Lauantaina mamman kanssa mentiin tunnin aamulenkki tuossa lähimetsässä. Kolme aikaisempana talvena ei lähimetsässä ole nähnyt sorkan jälkiä. Mamma jäi oikein katsomaan, että onko se totta. Totta se oli. Kahden kauriin jäljet olivat polulla. Innostuin jäljistä ja pitihän niitä seurata nenä tiukasti maassa. Jäljet erkanivat polulta. Olisin halunnut jatkaa jälkien tuoksuttelua, mutta suostuin kuitenkin jatkamaan matkaani mamman osoittamaan suuntaa. Hetken matkaa kun olimme kulkeneet, tuli mun nenään mielenkiintoinen tuoksu ja aivan väkisin yritin kiskoa eri suuntaan, kuin mihin mamma oli menossa. Mamma epäili, että kauriin tuoksu kantautui nenääni. Jäljet näyttivät nimittäin suhteellisen tuoreilta, joten voi olla, että kauriit olivat siinä jossain lähellä. Toivotaan, että saan tulevaisuudessakin tuoksutella tuossa lähimetsässä kauriiden tuoksuja. Jäniksiä tuolta löytyykin mukavasti. Alue on vielä sellaista, että kukaan ei siellä metsästä, joten jänikset ja kauriit saavat oleilla rauhassa.

Lauantai-iltapäivällä pääsin mukaan 8 kilometrin hiihtolenkille. Ville kiinnitti mut jäljestysnarulla vyötäröönsä kiinni, etten lähtisi omille teilleni. Mamma hiihti edellä. Mulla oli kokoajan kova kiire saada mamma kiinni. En mä montaa kertaa mamma ohi päässyt. Se hiihti niin kovasti. Taitaa olla meikäläisen kunnossa parantamisen varaa. Alkoi nimittäin loppulenkistä vauhti hiipua ja mamma se vaan karkasi kauemmaksi. Onneksi mamma jäi meitä odottamaan. Kyllä mua väsytti tuon hiihtolenkin jälkeen. Ei tarvinnut kyseisenä päivänä enää lähteä lenkille. Pieni iltapissalenkki riitti.

Sunnuntaina mentiin pilkille. Sain olla jäällä vapaana. Heittelin kaloja ja keksin hiukan omaa kivaa. Jäällä oli tosi kiva kaivaa ja kaivaa ja vielä kaivaa. Aivan kuin lumen alla olisi ollut hiirulainen, joka vaihtoi jatkuvasti paikkaansa. Myöhemmin iltapäivällä mamman kaveri, Anna, tuli käymään. Lähdettiin pitkällä lenkillä. Ilma oli mukavan keväinen. Aurinko paistoi ja oli ainoastaan muutama pakkasaste. Tultuamme lenkiltä Anna rapsutteli mua. Mun piti kantaa lelujani näytille. Mulla on nimittäin semmoinen tapa, että vieraille pitää esitellä kaikki leluni. Haen leluni alakerrasta yksitellen yläkertaan. Hetken päästä kaikki lelut ovat kasalla olohuoneen matolla. Sain aikaisemmin tällä viikolla uuden lelun, vaakkuvan sorsan. Se on nyt se ykköslelu, jota pitää kantaa ja vaakuttaa ja jonka pitää olla unikaverina.

Kuukausi on taas vierähtänyt ja helmikuun loppua eletään. Helmikuun loppu tarkoittaa sitä, että metsästyskausi loppuu ja tää jätkä ei pääse hetkeen aikaan juoksemaan taas vapaasti metsässä haistellen ja jänöjusseja ajaen. Sorsalle pääsen elokuussa, siihenkin on puoli vuotta aikaa. Mitenköhän mä kestän. Toivottavasti mamma keksii mulle kaikenlaista kivaa tekemistä. Josko yritettäisiin MEJÄä uudemman kerran paremmalla onnella kuin viime keväänä. Ja kuntoa tarvitsisi kasvattaa ensi syyskautta varten. Tarkoitus olisi yrittää onnea ajokokeissa uudestaan.

Näyttelyissä on ilmeisesti tarkoitus jonkin verran käydä. Tämän vuoden ensimmäinen näyttely meillä on Tampereelle 14.3. Sinne on ilmoitettu yhteensä 57 karkkarimäykkyä. Mulla ei kyllä ole tuon kokoisessa joukossa mitään mahdollisuuksia pärjätä. Noh, tuleehan siitä taas uusi kokemus lisää. Keväällä olisi näyttelyt: Jämsä, Mouhijärvi, Turenki ja Mänttä. Nuo olisivat suht lähellä. Kuitenkin näyttelyissä arvostelevat tuomarit ovat jo ennestään tuttuja. Ne ovat arvostelleet mut jo kertaalleen, yksi tuomari jo kahteen otteeseen. Mamma nyt sitten miettii, mitä näyttelyiden kanssa tekisi...mennäkö vai eikö mennä.

Toissaviikolla olin Villen äiskällä ja tämän avomiehellä hoidossa. Mamma ja Ville lähtivät Italian Alpeille laskettelemaan. Hoidossa oli oikein mukavat oltavat. Pääsin antiikkiliikkeeseen töihin ja mun kanssa tehtiin oikein pitkiä lenkkejä. Kerroin avoimesti ihmisille, pidänkö heistä vaiko en. Eräänäkin päivänä antiikkiliikkeeseen tuli mies, joka vaikutti jokseenkin oudolta kaverilta. En jostain syystä pitänyt häneltä. Pitihän se asia kertoa ja haukuin miestä suunnattomasti. Mamma hiukan ihmetteli asiasta kuullessaan, sillä ei mulla ole tapana ihmisille haukkua. Toinen ääripää oli naapurin mies. Hän tuli mua pissattamaan eräänä päivänä, kun mummu ja Jorma olivat pidempään pois kotoa. Naapurin miehelle en sanonut sanaakaan. Katsoin vain, kun hän tuli asuntoon sisälle ja odotin eteisen lattialle pää vinossa istuen, että viekö se mut ulos. Ja kyllähän se vei. Innolla lähdin mukaan. Kyllä Jorma hiukan harmitteli, kun mut haettiin takaisin kotiin. Olin kuulemma ollut mukavaa seuraa. Oli sitä kiva päästä viikon hoidon jälkeen takaisin kotiin. Meninkin heti nukkumaan tutulle sohvalle ja nukuin tyytyväisenä koko päivän.

Mun onneksi mamman ja Villen reissun jälkeen Ville lomaili vielä toisenkin viikon. Villen loma tiesi mulle paljon ulkoilua. Käytiin lähes joka päivä jäällä hiihtämässä ja pääsin mä pariin otteeseen käymään metsälläkin. Alkaa vaan olla huonossa meikäläisen metsässä kulku tähän aikaan. On sen verran jo lunta, että meno on hankalaa. Toiseksi lumi oli sen verran karheaa, että se sai mun tassut aroiksi ja haavoille. Eipä tassut kipeänä tee mieli metsässä juosta, vaikka lupa olisi. Onneksi kuitenkin mun viimeisenä tämän kauden metsästyspäivänä pääsin tuoreen rusakon jäljelle. Rusakko se vaan on niin paha harhauttamaan, kun kulkee teillä. Hukkahan siitä sitten lopulta tuli. On se kiva, että kotitalon lähellä, tutuilla metsälenkkireitellä, on rusakoita. Pääsenpähän haistelemaan narussa niiden jälkiä paremman puutteessa. Eilenkin illalla iltapissalla nähtiin rusakko ja kyllä mulle tuli kiire. Huonoksi onnekseni olin narussa enkä päässyt perään.

Vietimme mamman ja Villen kanssa viikonloppu maalla. Mä pääsin taas, mihinkäs muualle, kun mettälle. Meikäläisen menoa hidasti hiukan viime viikolla satanut lumi. Pelloilla lunta oli 15 – 20 senttiin. Jouduin aikamoiselle koetukselle tarpoessani lumessa. Lisäksi lumi tarttui mun turkkiin, oli niin naamassa, jaloissa kuin sukukalleuksienkin ympärillä kunnon lumipallot. Niitä oli kiva kantaa mukana, kun muutenkin meno oli hankalampaa kuin normaalisti. Tällä kertaa tavoitteena oli löytää rusakko ajettavaksi.

Lauantaina sainkin aika nopeasti rusakon ajettavaksi, mutta melkein yhtä nopeasti hukkasin sen. Pellolla pysyin jussin perässä, mutta sitten oli päättänyt juosta aikamoisen pätkän tiellä. En enää löytänyt kohtaa, missä poistui tieltä. Yritin löytää uuden jussin, mutta eipä löytynyt. Susanna ja Villekään eivät nähneet lainkaan jäniksen jälkiä.

Tänään sunnuntaina lähdimme samasta paikasta liikenteeseen kuin eilen. Uusia jäniksen jälkiä ei ollut lumeen ilmestynyt sitten eilisen. Kuljimme pelloilla, tarkistin peltosaarekkeita. Ei mitään. Jatkoimme kulkua. Sainkin yhdessä kohtaa mielenkiintoisen hajun nenääni. Susanna ja Ville ihmettelivät, että mikä mua kiinnostaa eräässä kohtaa. Aloin haukkua aggressiivisemmin kuin ajaessani. Mammalle ja Villelle tuli kiire katsomaan, mitä haukun. Mut löydettiinkin supikoiran luolan suulta. Olin yrittänyt mennä luolaan, sillä ajoliivini oli aivan hiekassa. En vaan ollut mahtunut luolaan. Pitäisiköhän alkaa laihduttamaan. :) Meninkin uudelleen luolaan niin, että ainoastaan takapuoli näkyi pinnalla. Ville otti mua hännästä kiinni ja kielsi menemästä syvemmällä. Höh...kerrankin olisi voinut kokeilla jotain uutta ja mielenkiintoista…ja heti ollaan kieltämässä. Jatkoimme rusakoiden etsimistä. Vaihdoimme paikkaa. Lopulta etsinnät tuottivat tulosta ja rusakko löytyi. Aluksi pysyin hyvin jäljellä. Ville hieman ihmetteli, miksi en antanut ääntä, sillä olin todella tuoreella jäljellä. Ville nimittäin näki ajamani rusakon. Kyllähän se ajohaukkukin lopulta kuului. En turhaan anna ääntä ennenkö olen todellakin ajettavan kintereillä. Kuitenkin rusakko osasi taas olla mua nokkelampi ja kadotin jussin jäljen. Mun kuulemma täytyisi vielä treenata hukan tullessa hakua. Aina en oikein osaa lähteä tekemään ympyrää sitä suurentaen. Niinhän se jälki löytyisi uudelleen helpoiten. Tässä vaan alkaa tämä kausi käydä pikkuhiljaa vähiin. Lisäksi lunta on luvattu tulevan lisää. Eihän tämmöinen tappijalka pääse kohta kulkemaan umpihangessa. :(

Uusi vuosi ja uudet kujeet. Täytyy toivoa, että tulossa on menestyksekäs vuosi kuten Desi, Della ja Tuulikki vieraskirjassa toivottavat. Tänä vuonna on tulossa taas mukavasti näyttelyitä, joihin mamma on ajatellut vievänsä mut. Ja syksyllä yritetään varmaankin taas ajokokeissa. Mutta syksyyn on vielä aikaa...onneksi...mulla on riittävästi aikaa kasvattaa kuntoani. Ja onhan tässä vielä metsästyskauttakin jäljellä. Täytyy toivoa, että pääsen vielä useaan kertaan käymään metsällä.

Viime viikonloppuna käytiin mamman ja Villen kanssa Orivedellä ja tietysti pääsin mettälle. Kovasti oli metsässä jäniksen, kauriin ja myös ketun jälkiä. Hakua tein, mutta siitä huolimatta en päässyt riistan jäljille. Muutamassa kohdassa oli kyllä mukavasti hajua, jossa pyörinkin ristiin rastiin tuloksetta. Oli kova tuuli ja kun olen pääasiassa ilmavainuinen, ohjasivat hajut mut hiukan väärään suuntaan kuin missä mitä ilmeisimmin riista olisi ollut. Noh...pääsinpähän ainakin juoksentelemaan vapaana. Katsotaan, pääsenkö tänä viikonloppuna yhtään haistelemaan jussin jälkiä. On luvattu hiukan liian kovaa pakkasta...joten voi olla, että mettälle meno jää tällä kertaa väliin.

Loppiaisviikolla pääsin kerrankin juoksemaan vapaana niin, ettei oltu mettällä. Mamma ja Ville kävivät järven jäällä luistelemassa ja pääsin mukaan. Uskalsivat päästää mut kulkemaan vapaasti, sillä keskellä järveä ei ole riistanhajua. Se kuulemma vielä multa kuulon. :) Oli aikamoinen tyä pysy kaksijalkaisten perässä. Jäällä oli kova tuuli ja myötätuulessa noiden kaksijalkaisten vauhti kiihtyi mulle liian lujaksi. Ihmeen hyvin tassu piti teräsjäällä, jossa oli lunta ainoastaan siellä täällä. Hiukan väsytti tuon luistelureissun jälkeen.